Raakalainen — julma, säälimätön despootti, joka ei ainoastaan suvainnut sellaisia häpeällisiä tekoja, vaan lisäksi oli itse niistä vastuussa!
Tällainen siis oli mies oikeassa karvassaan — se mies, jota Saint Hubert ihaili, se mies, jota hänen äitinsä rakasti! Hyvä Jumala taivaassa, miten se oli mahdollista? Ja ennen kaikkea, hänen äitinsä — hänen lempeäsilmäinen, lempeä-ääninen äitinsä — kuinka saattoi hän kaiken tämän tietäen enää vähääkään pitää moisesta raakalaisesta? Oliko hänen viettämänsä villi elämä syynä tähän näennäiseen tunnottomuuteen? Aavikon ilmako teki ihmiset niin välinpitämättömiksi kärsimyksiin nähden?
Kun he myöhemmin olivat kohdanneet toisensa, oli hän silmäillyt äitiänsä tarkoin, mutta ei ollut huomannut mitään, minkä nojalla olisi saattanut olettaa äidin tietäneen mitään aamullisesta tapahtumasta.
Eikö hän tiennyt siitä mitään vai oliko hän tahallansa näkemättä tapausta, johon aika oli hänet totuttanut? Mutta tiesipä hän tai oli tietämättä, yksi seikka oli eittämättömän selvä: hän palvoi sitä miestä, joka suvaitsi tällaista raakuutta, ja oli onnellinen ympäristössä, joka hänen pojastansa oli sanomattoman kammottava. Caryllista oli varhaisen aamun välikohtaus antanut värityksen sen päivän kaikille seuraaville tapahtumille. Hänessä oli herännyt inho kaikkea hänen ympärillänsä olevaa ja tapahtuvaa kohtaan. Nyt hänestä tuntui, että hänellä oli oikeutettu syy siihen järjettömään vihaan, jota hän oli aina tuntenut isäänsä vastaan.
Ja samoin kuin johtajat näyttivät miehetkin olevan saman tunnottoman välinpitämättömyyden hapattamat. Liikkuessansa päivän kuluessa sheikin ja Saint Hubertin seurassa leirissä ei hän ollut nähnyt merkkiäkään siitä, että olisi harmiteltu tai edes muistettu tapausta, joka oli tehnyt häneen niin voimakkaan vaikutuksen. Se näytti haihtuneen kaikkien niiden mielestä, joita se koski. Se oli siis mitätön asia näistä raakalaisista, joita hallitsi yhtä villi ja yhtä raaka mies kuin he itse olivat!
Myöskin erinomaisten hevosten hänelle tuottama nautinto, joka muutoin olisi ollut sekoittamattoman ilon lähde, häiriytyi, kun hän näki varsaa taltutettavan hänen mielestänsä epäinhimillisen julmalla tavalla. Mielessänsä arvostellen ja tuomiten hän oli joka tunti käynyt vaiteliaammaksi ja jäykemmän luotaantyöntäväksi.
Koko hänen tunteellinen olemuksensa oli kuohuksissa, ja hän oli mahdollisimman aikaisin vetäytynyt oman telttansa suojaan äreästi hautomaan kaikkea ja suurentelemaan kaiken sellaisen merkitystä, joka tuntui käyvän vastoin hänen omaa ajatussuuntaansa. Hän oli siirtynyt kiihkeästä harmista raivoiseen kiukkuun ja sitten äärimmäiseen haluttomuuteen, ennenkuin Saint Hubert tuli hänen seuraansa. Vilkaistuaan hänen punehtuneihin, jöröihin kasvoihinsa tajusi lämminsydäminen ranskalainen, että heidän oli avomielisen luottavasti puheltava keskenänsä, ennenkuin tulisi aika liittyä perheen piiriin. Hän oli kokeneena miehenä koko päivän ollut selvillä Caryllin mielentilasta ja oli tullessaan valmistautunut puhumaan vilpittömästi, olivatpa seuraukset mitkä tahansa.
Koska hän saattoi nähdä asian molemmilta puolin ja hänen myötätuntonsa oli tasan jakautunut, tahtoi hän sitäkin innokkaammin lausua varoittavan sanan, jonka hän niin selvästi oivalsi tarpeelliseksi.
»Mikä sinua vaivaa, Caryll?» virkkoi hän, istuutuen tuolille ja kävi käsiksi asian ytimeen luonteenomaisen suoraan tapaansa. »Sinun ei lainkaan tarvitse kertoa minulle, ettei kaikki nyt luonnistu hyvin, sillä olen itse nähnyt sen pitkin päivää. En halua sekaantua asioihisi kuten sananlaskun hupsu, ja taivas tietää, etten tahdo tuppautua uskotuksesi, mutta olen valmis kuuntelemaan, jos sinua haluttaa puhua. Olemme aina olleet avoimia toisillemme. Ole avoin minulle nytkin! Mikä sinua erikoisesti kiusaa?»
Caryllin riutuneet silmät suuntautuivat häneen hetkiseksi. »Erikoisesti kiusaa?» kertasi hän. »Hyvä Jumala, minua kiusaa kaikki! Kaikki on niin perin törkeätä, niin perin, niin kirotun törkeätä.»