Se oli vain hänen ensimmäisen Tuggurtissa sattuneen mielenpurkauksensa kaikua, ja Saint Hubert kohautti olkapäitänsä hieman maltittomasti. »Puhut kovin ylimalkaisesti», huomautti hän vikkelästi. »Sinun on oltava selväsanaisempi, jos lainkaan mielit minun auttavan sinua. Tiedän sinun inhoavan tätä maata ja tullessasi valmistuneen olemaan kaikkeen tyytymätön. Mutta koska kerran olet täällä, niin etkö voi syrjäyttää ennakkoluulojasi toistaiseksi ja koettaa sopeutua? Myönnän kyllä, että tilanne on vaikea. Mutta jollet suvaitse mitään, mitä näet — ja näytät suvaitsemattomuutesi — et sillä suinkaan tee sitä helpommaksi. En tahdo saarnata, Caryll, mutta usko minua, että teet erehdyksen, sellaisen erehdyksen, jota kadut koko elämäsi. Ajattele, mitä tulosi merkitsee omaisillesi! Koeta tarkastaa sitä heidän kannaltansa! Älä viero sitä hellyyttä, jota he ovat valmiit osoittamaan sinulle! Nurjat olosuhteet pakottivat heidät luopumaan sinusta sinun ollessasi lapsi — äläkä unohda, että sinut lähetettiin Englantiin oman onnesi tähden eikä heidän hyväkseen! Sellainen uhraus vaatii totisesti huomaavaisuutta sen henkilön taholta, joka siitä on hyötynyt. Koeta korvata heille se uhraus! Koeta mennä heitä vastaan puolitiehen, kuten he ovat tulleet sinua vastaan! Ja mitä muuta he oikeastaan olisivatkaan voineet tehdä kuin ovat jo tehneet? Sinun ei sovi moittia vastaanottoasi. Äitisi riemu sinun tulosi johdosta on liian silmäänpistävä kaivatakseen selityksiä, ja isäsi —»
Caryll pyörähti rajusti ympäri, ja hänen silmänsä leimusivat.
»Älä puhu hänestä!» kivahti hän. »Minun isäni — hyvä Jumala, kun ajattelen, mitä näin tänä aamuna —» Ja ikäänkuin sanat olisivat väkisin purkautuneet hänen huuliltansa, esitti hän varhain aamulla sattuneen tapauksen hätäisin, katkonaisin lausein. »Häntä pieksettiin kuin koiraa», ähkyi hän lopuksi äänensä väristessä voimakkaasta kammosta, »ja hän oli veressä — yltyleensä veressä —» Hän katkaisi lauseensa vavahtaen ja painoi kasvonsa käsiinsä.
Syntyi pitkä hiljaisuus, jonka aikana ei kuulunut muuta kuin hänen raskas hengityksensä. Ja pyöritellen hyppysissänsä sytyttämättä jäänyttä savuketta katseli Saint Hubert häntä tuntien sääliä, johon sekaantui neuvottomuutta, ja koettaen keksiä sanontatapaa, joka ei loukkaisi eikä myöskään tuntuisi tuomitsevalta. Milloinkaan ei hänen asemansa ollut tuntunut niin vaikealta, ei milloinkaan ollut niin paljon näyttänyt riippuvan hänen sanojensa valinnasta. Ensimmäisen kerran suojatun, nuoren elämänsä aikana oli Caryll joutunut läheltä näkemään sitä tylyä välttämättömyyttä, joka ehdottomasti liittyi sivistysmaailman ulkopuolella asuvan levottoman yhdyskunnan hallitsemiseen, nähnyt, miten oikeutta suoralta kädeltä jaettiin maassa, jossa rangaistus seuraa nopeasti ja väkivaltaa voidaan vastustaa vain väkivallalla; ensimmäisen kerran hän oli joutunut kosketuksiin luonnollisen lain kanssa, ikivanhan lain, joka vieläkin vaatii silmän silmästä ja hengen hengestä.
Hänet oli karkeasti herätetty näkemään elämästä sellainen puoli, josta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan, ja Saint Hubert tajusi, kuinka ankarasti sen oli täytynyt loukata hänen tavattoman tunteellista ja turhantarkkaa mieltään.
Otsa rypyssä ja huolekkaiden aatoksien vallassa kreivi nojautui eteenpäin tuolissaan ja mietti sopivia sanoja selittääksensä menettelyä, jonka hän tiesi ehdottoman tarpeelliseksi ja välttämättömäksi heitä ympäröivissä oloissa, sanoja, jotka auttaisivat Caryllia paremmin ymmärtämään niitä oloja.
Savuke oli särkynyt siekaleiksi hänen hermostuneissa sormissaan, ennenkuin hän puhkesi puhumaan.
»Olen hyvilläni, että kerroit siitä minulle», alkoi hän vihdoin. »Sen nojalla saatan ymmärtää sen, mikä on koko päivän ollut minusta selittämätöntä. On — ikävää, että sinä näit sellaista», jatkoi hän hitaasti, huolellisesti punniten jokaista sanaansa, »ennenkuin olet ehtinyt oppia laajemmin ymmärtämään niitä olosuhteita, jotka tekevät tällaiset kiusalliset tapahtumat välttämättömiksi. Sellaisenaan sen täytyy näyttää sinusta barbaariselta ja hirveältä. Mutta sinä näit vain rangaistuksen, sinun on mahdoton tietää, mistä se aiheutui. Tämä on alkeellinen maa, mon ami, jossa intohimot lainehtivat rajusti ja vallattomuus rehoittaa; ja on erinäisiä rikkomuksia, jotka vaativat ankaria, pikaisia toimenpiteitä, jos mieli lainkaan säilyttää kuria. Ja muista, että täällä olemme sovinnaisuuksien ulkopuolella ja etteivät tänne ulotu lait, jotka ohjaavat sovinnaisia yhteiskuntia. Täällä hallitsee vain voimakas käsi. Tasapuolisuutta ja oikeutta on selitettävä eri luokkiin kuuluvien yhteiskuntien tarpeitten mukaan, ja isäsi jakama oikeus on sellaista oikeutta; jonka hänen hallitsemansa kansa tunnustaa oikeaksi ja jota se ymmärtää.
»Olosuhteet ovat tehneet hänet siksi, mikä hän on, ja välttämättömyys pakottaa häntä noudattamaan menettelytapoja, joita on aina noudatettu ja joita edelleenkin noudatetaan, kunnes sivistys lakaisee pois vanhat tavat ja avaa tien nykyaikaiselle ajattelulle ja edistykselle — jos se en edistystä», lisäsi hän huoaten. Ja äkkiä hän oikaisihe pystyyn istumaan ja nykäisi liivejänsä suoriksi, tehden nopean, maltittoman liikkeen. »Nykyajan huuto — edistystä ja kasvatusta alkuasukkaille! Mitä hyvää on niistä heille koitunut?» kysyi hän kiivaasti. »Mitä hyvää he ovat tähän mennessä saaneet niin sanotusta sivistyksestä? Heiltä on riistetty se maa, joka aikoinaan oli heidän omansa, heitä on verotettu sellaisiin tarkoituksiin, joita ilman heidän on parempi olla, riistetty sitä varten, että rahaa virtaisi niiden ihmisten taskuihin, jotka käyttävät heitä omien pyrkimystensä edistämiseksi! Ota esimerkiksi Algeria…» Mutta lausuttuansa ne sanat hän äkkiä hillitsi itseänsä, ja hänen äänensä sai jälleen tavallisen tyynen korostuksensa. »Olen pahoillani, Caryll», valitti hän, katsahtaen kumppaniinsa anteeksipyytävästi, »tarkoitukseni ei ollut tyrkyttää taantumuksellisia mielipiteitäni sinulle, ja pelkäänpä poikenneeni aika kauaksi pääasiasta. Mutta palatkaamme sinun pulmaasi. Tiedän, että kaikki on sinusta outoa, mutta en halua sinun heti alussa saavan päähäsi vääriä käsityksiä. Sinä et voi hyväksyä isäsi oikeudenkäyttömenetelmiä — no hyvä. Mutta muista, että ne ovat ainoat menettelytavat, joita täkäläiset ihmiset ymmärtävät. Hän tekee sen, mitä tekee — koska hänen täytyy. Hänen on pidettävä yllä järjestystä, ja hän noudattaa tunnustettuja ohjeita. Jos hän olisi sellainen täydellinen despootti, jollaiseksi sinä häntä luulet, ei hän olisi elänyt tähän saakka hallitaksensa ben Hassanin heimoa. Hänen väkensä pelkää häntä, mutta myöskin rakastaa häntä niinkuin vain harvoja päälliköitä rakastetaan. Näitkö tänään leirissä minkäänlaisia tyytymättömyyden merkkejä? Et. No, eikö se todista sanojani oikeiksi? Jos hänen kansansa rakastaa häntä, niin minkä tähden et sinä voi sitä tehdä? Usko minua, Caryll, hän on luottamuksesi ja kunnioituksesi arvoinen. Kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää äitisi rakkauden näin monta vuotta — ja näethän itsekin, että äitisi palvoo hänen polkemaansa maata — kuinka hän muutoin olisi voinut säilyttää myöskin minun halvan kiintymykseni? Miten voisit sinä ainoastaan neljänkolmatta tunnin kuluttua tuntea hänet niin paljoa paremmin kuin me tunnemme? Miten voisit tuomita häntä niin vähäisen tuntemuksen perusteella? Ilmaisit Tuggurtissa minulle vihaavasi häntä ja mainitsit vihasi syyn. Entäpä jos minä osoitan sinulle, että tämä koko elämäsi ajan hautomasi viha on perusteeton? Jos osoitan sinulle, että tuomitessasi häntä riittämättömillä perusteilla olet tehnyt hänelle katkeraa vääryyttä, ollut hänelle hyvin kohtuuton…» Saint Hubert katkaisi puheensa jyrkästi. Hetken innostuksessa, hartaasti halutessansa saattaa isän ja pojan yhteen hän oli sanonut enemmän kuin oli aikonut, oli ollut vähällä ennenaikaisesti kertoa tarinan, joka, niin hän oli päättänyt, oli ennemmin tai myöhemmin kerrottava.
Mutta nyt ei ollut aikaa kajota siihen tarinaan, ja hän katui jo huuliltaan luiskahtaneita harkitsemattomia sanoja.