Jupisten jotakin myöhäisestä hetkestä hän liikahti noustakseen. Mutta hänen käsivarrelleen laskettu käsi pidätti häntä. »Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»
Hitaasti Saint Hubert käänsi päätänsä. Hänen vastassansa olivat oudon kalpeat kasvot, ja niistä tuijottivat häneen hyvin Dianan silmien kaltaiset silmät uteliaan tutkivasti, samalla kertaa epäilevinä ja pelokkaina.
Mielessänsä hän kiroili ajattelemattomuuttansa, mutta hänen empiessään puristuivat Caryllin sormet tiukemmin hänen ranteensa ympärille.
»Mitä tarkoitat, setä Raoul? Mihin sinä — vihjaat?»
Sanojen koneellinen toistaminen ja käheästä, nuorekkaasta äänestä soinnahtava jännittynyt levottomuus saivat Saint Hubertin kiihkeästi toivomaan, että jonkun toisen kuin hänen olisi täytynyt avata Caryllin silmät näkemään totuutta ja aiheuttaa hänelle se tuska, jonka täytyisi olla haaveen särkymisen seurauksena.
Ja vaikka Caryll tietäisikin, kykenisikö hän täysin ymmärtämään? Hänen pienen espanjalaisen isoäitinsä traagillinen tarina ei saattaisi olla liikuttamatta häntä. Mutta osaisiko hän, joka oli ytimiänsä myöten englantilainen, käsittää sheikin sieluntuskaa, kun hän oli saanut tietää, että hän oli muukalainen synnyinmaassansa ja ettei hän ollutkaan sen vanhan arabialaisen päällikön oikea poika, jota hän miehuusikäänsä saakka oli pitänyt isänänsä? Nämä epäilykset risteilivät Saint Hubertin päässä, kun hän irroittautui toisen otteesta, nousi pystyyn ja laski lempeästi kätensä nuoremman miehen olkapäille.
»En voi nyt kertoa sinulle, mitä tarkoitin», sanoi hän, »en aikonut puhua siitä sinulle tänä iltana. Sinun on odotettava ja luotettava minuun. Se on pitkä tarina — ja vanha — tarina, jonka kertominen, sen Jumala tietää, ei ole helppo, mutta jotta isäsi saisi oikeutta, on sinun se kuultava. Ei ole sinun syysi, että olet tuominnut häntä väärin, sinä olet saanut kasvaa väärän vaikutelman vallassa, ja hän itse on liian ritarillinen oikaistaksensa sen. Sen, mitä hän ei tahdo ilmaista, on minun ilmaistava. Sinun suhtautumisesi ei myönnä minulle muuta vaihtoehtoa. Mutta sinun on maltettava odottaa sitä kertomusta. Siihen mennessä, Caryll, pyydän sinua oman itsesi tähden alkamaan uudelleen toisella tavoin. Älä anna ennakkoluulojen johtaa harhaan luontaista tervettä järkeäsi! Koeta tänään suhtautua häneen avoimesti! Koeta muistaa, että on muitakin näkökantoja kuin sinun omasi!» Hän vartosi vielä hetkisen, silmäillen päättäväisiä, poispäin käännettyjä kasvoja, sitten hänen kätensä putosivat kupeille ja hän siirtyi hiljaa ovelle.
Caryll seurasi häntä hyvin verkkaisesti eikä virkkanut mitään, ennenkuin he seisoivat teltan ulkopuolella kalpeassa kuutamossa.
»Minä koetan», lupasi hän synkästi, »mutta sinä pyydät minulta aika paljon, setä Raoul. Ja sinä viittasit johonkin — johonkin, mikä kosii perhettämme aina verhonnutta salaperäistä ongelmaa. Jos sinun on siitä minulle kerrottava, niin paljoa mieluummin kuulisin siitä nyt. Minä vihaan kaikkea salaperäistä. Mutta jos se jollakin tavoin kohdistuu vanhukseen» — hänen äänensä nousi kiihkoisesti — »niin varoitan sinua…»
»Ei nyt», keskeytti Saint Hubert, »luovutaan siitä täksi illaksi, mon cher. Olin hupsu puhuessani niin paljon kuin puhuin, en aikonut hiiskua siitä näin aikaisin. Olisin mieluummin tahtonut varrota siihen saakka, kunnes tuntisit isääsi paremmin. Sinun on uskottava, että kerron kaikki oikealla hetkellä. Siihen saakka unohda se — ja anna anteeksi, että saarnasin sinulle.»