Mihin tämä kaikki veisi? Mitkä pulmat ja millaiset pettymykset vielä odottaisivat häntä tässä maassa, joka tuntui riistäneen häneltä koko mielenrauhan? Muuttuisiko elämä enää koskaan entiselleen? Hän torjui luotaan sen ajatuksen melkein peloissaan.
Mutta hänen katseensa viipyi vielä isän kasvoissa. Ja taaskin häntä vaivasi sama ajatus, joka oli väikkynyt hänen mielessään edellisestä iltapäivästä saakka, nimittäin että hän oli nähnyt jonkun tuntemattoman samannäköisen henkilön. Yhdennäköisyys oli erehdyttävä, vaikka ei tuntunutkaan täydelliseltä, mutta kuitenkin siksi silmäänpistävältä, että hän pinnisti aivojansa turhaan koettaessaan muistaa, missä hän oli nähnyt samanlaiset kasvot.
Oliko se tapahtunut Algeriassa vaiko kotosalla, oliko hän nähnyt ne kasvot äskettäin vaiko vuosikausia sitten?
Se kysymys oli vielä ratkaisematta, kun hän näki molempien miesten nousevan, ja sysättyänsä koiran syrjään hän kääntyi äitiänsä vastaan.
Kaikki kyynelten jäljet olivat kadonneet Dianan kasvoilta, ja hymyilevänä ja hillittynä hän seisoi hetkisen, tarjoten kauniin näyn miellyttävässä, ruumiinmukaisessa, valkeassa puvussaan hopealla kirjailtujen, mustien verhojen muodostamaa tummaa taustaa vasten.
Sitten hän teki pienen teennäisen katumuksen eleen ja astui eteenpäin.
»Oletteko kaikki nääntymäisillänne nälkään?» sanoi hän hilpeästi. »Olen myöhästynyt liian paljon edes pyytääkseni anteeksi, joten en enää hiisku siitä mitään. Mutta minua puistattaa, kun ajattelen, millaista liemi on.»
»Kiehuvaa otaksuttavasti.»
»Mainiota, kuten se aina on.»
Sheikki ja Saint Hubert puhuivat yhtä aikaa, ja kun edellinen meni ovelle taputtamaan käsiänsä kutsuakseen palvelijoita, istuutui jälkimäinen emännän vierelle ja kääntyi hänen puoleensa, hymyillen tavalliseen miellyttävään tapaansa.