Hellittämätön katumus, joka oli kalvanut sheikkiä kaikkina sitä seuraavina, onnellisina vuosina, ei ollut milloinkaan tuntunut niin raatelevalta, ja karvaan tuskallinen muisto sai hänen väkevän kätensä puristumaan suonenvedontapaisesti nyrkkiin.
Mutta Dianan kyyneleisissä silmissä ei näkynyt murheellisen muiston varjoa, eikä häneltä päässyt surkea huudahdus kuulostanut johtuvan siitä, että hän ajatteli itseänsä. »Entä jos hän olisi vieläkin elossa, voi, Raoul — jos hän vielä eläisi!»
Saint Hubert teki äkkiä kammoisen eleen.
»Rukoilen Jumalaa, ettei hän ole», sanoi hän nopeasti. »Rukoilen Jumalaa, että kun hän antaa sen miehen käsiini, tapaan hänen seurassaan vain lapsen — kreivitär de Chaillesin», lisäsi hän äänensä särähtäessä omituisesti.
»Mutta nyt hän on varmasti jo nainen, tämä sinun kreivitär de
Chaillesisi», huomautti sheikki, saaden vaivoin malttinsa takaisin.
»Oletko unohtanut, kuinka monta vuotta sitten hänen isänsä murhattiin?»
Saint Hubert hymyili surumielisesti.
»Nainen, niinpä niin, tai ainakin naiseksi tulemassa», vastasi hän.
»Hänen täytyy olla noin seitsentoistavuotias — jos hän on hengissä.
Se unohtuu minulta aina. En koskaan osaa ajatella muuta kuin lumoavaa
pikku tyttöä, jonka näin Biskrassa.»
»Lapsi-parka — äiti-raukka», kuiski Diana. »Olisi ollut paljoa, paljoa parempi, jos he olisivat kuolleet silloin, ollessansa onnellisia.»
»Tuhat kertaa parempi», vahvisti Saint Hubert kerkeästi, »mutta kukapa olisi silloin osannut kuvitella, mikä heitä odotti. Kuka olisi aavistanut, mikä tulevaisuus oli varattu pienelle tummasilmäiselle lapsoselle?»
Sheikki kääntyi äkkiä hänen puoleensa kasvoillansa omituinen ilme. »Entä jos etsintäsi saa palkkion — jos löydät tämän tytön?» virkkoi hän huomattavan miettivästi. »Vieläkö toivot — katsoen siihen, millainen hänen elämänsä on otaksuttavasti ollut — voivasi viedä hänet takaisin Ranskaan, palauttaa hänet perittyyn asemaansa?»