»Koko sen päivän hän makasi teltassa seuranansa vainaja, odottaen yötä, sillä heikkona ollen hän pelkäsi kuumaa auringonpaahdetta ja korppikotkia, jotka jo hyörivät kammottavassa puuhassaan nuotion harmaan tuhkan ympärillä. Mutta illan viiletessä, kun haaskalinnut olivat vihdoin ahmineet vatsansa liian täyteen kyetäkseen liikkumaan, hän hoippui kuutamoiselle aavikolle ja aloitti ihmeellisen ja sankarillisen taivalluksen, josta hän ei myöhemmin muistanut mitään muuta kuin sietämättömän janon, sietämättömän tuskan, sietämättömän väsymyksen.
»Kuten jo mainitsin, tapasi hänet vihdoin ohikulkeva karavaani, joka toi hänet El-Uediin. Hän kuoli onneksi elettyänsä kyllin kauan kertoakseen tarinansa ja iloissansa siitä, että hänen vannomansa kosto täytettäisiin, vaikka hän itse ei saanut elää ollaksensa siinä mukana.»
Saint Hubertin ehdittyä murheellisen kertomuksensa loppuun syntyi hetkiseksi jännittynyt hiljaisuus.
Kokonansa niiden tuskaisten ajatusten vallassa, joita hänen oman kaunopuheisuutensa niin eloisan todelliseksi tekemä kuvaus oli herättänyt, hän yritti virittää savukkeen, mutta tulitikku tuskin pysyi hänen vapisevissa sormissaan, ja viskattuansa sen pois hän nojautui taaksepäin tuolissaan, jääden värähtämättä katselemaan pöytää, jonka takaa Caryll tuijotti häneen epäillen ja kauhistuneena. Diana taas istui kalmankalpeana ja jäykkänä, vaaleat huulet tiukasti yhteen puristettuina, levällänsä olevat silmät sumeina kyynelistä. Ainoastaan sheikki näytti pysyvän rauhallisena, osittain sen vuoksi, että hän oli kuullut tämän järkyttävän tarinan jo aikaisemmin, osittain siitä syystä, että hän harvoin salli tunteittensa sellaisissa oloissa näkyvästi purkautua julki.
Mutta hänenkin kasvoissansa oli synkempi vivahdus, ja hänen syvä äänensä oli tavallistakin syvempi, kun hän vihdoin puhkesi puhumaan.
»Entä rikoksen aihe?» virkkoi hän hitaasti. »De Chailles oli niin tunnetusti köyhä, etteivät hänen rahansa saattaneet kiihoittaa murhaajaa, hänen vähäiset tavaransa niin pieniarvoisia, ettei niiden tähden olisi kannattanut ryhtyä niin hurjaan yritykseen. Maurilaisella täytyi olla joku muu ja voimakkaampi kiihoke kuin pelkästään halpa ryöstäminen. Vain yksi ratkaisu tuntuu mahdolliselta — hän halusi omaksensa naista.»
Saint Hubertin huulet puristuivat tiukemmalle.
»Otaksuttavasti», myönsi hän raskaasti. »Se ainakin oli kamelinajajan mielipide. Hän oli kerran tai pari nähnyt Ghabahin katselevan madame de Chaillesia hyvin omituisesti, mutta hän ei ollut rohjennut vihjaistakaan sellaisesta edes kumppaneillensa. Suokoon Jumala, että rouva de Chailles kuoli pian, kovaosainen poloinen!» lisäsi hän väristen.
»Suokoon Jumala niin!» jupisi sheikki. »Hän on joskus armollisempi kuin ihmiset.» Ja kerrankin hänen rautainen tahtonsa laukesi, hänen tavallisesti tyyni äänensä kuulosti epävarmalta ja pingoittuneelta, ja hänen vaimonsa kasvoihin suunnatut tuliset, tummat silmät saivat sanomattoman suruisen ilmeen.
Liikkuiko Dianan mielessä sama ajatus, mietti hän sietämättömän sieluntuskan vihloessa hänen rintaansa. Olivatko hänenkin ajatuksensa siirtyneet välivuosien taakse siihen aikaan, jolloin hän itse oli virunut tässä samassa teltassa armottoman vangitsijan jalkojen juuressa, itkien, valittaen ja rukoillen kuolemaa. Käsittikö hän nyt, minkä tähden Ahmed ei ollut koskaan kertonut hänelle madame de Chaillesin hirveätä tarinaa?