Ja sheikin katsellessa masentunutta nuorta olentoa, joka oli sykertyneenä sohvan kirkasväristen pieluksien sekaan, tuli hänen silmiinsä äkkiä syvän säälin ilme ja hän astahti nopeasti ja kiihkeästi eteenpäin. Mutta suvaitsematta harvinaista heikkoutta, joka tuntui hiipivän hänen mieleensä, hän hillitsi itsensä, nielaisi huokauksen, kääntyi toisaalle ja kumartui ottamaan savukkeen kotelosta, joka oli avonaisena pienellä, upotuksin somistetulla pöydällä tyhjän kahvikupin vieressä.
»Kuinka kauan sitä on kestänyt?» Savuke oli viritetty ja osittain poltettu, ennenkuin kuului hiljainen vastaus: »Kolme kuukautta.»
Hän pyörähti ympäri, huudahtaen rajusti. »Kolme kuukautta?» kertasi hän. »Eikä rakkautta puolustukseksi? Jumaliste, Poju, en ymmärrä sinua.» Mutta hänen puhuessansa levisi tumma puna hänen paahtuneille poskilleen. Oliko hänellä ollut rakkaus puolustuksenaan, kun hän monta vuotta sitten oli väkisin anastanut naisen, ei loukkauksen kostoksi, vaan pelkästä halusta ja vihasta naisen edustamaa rotua kohtaan?
Katkeran muiston pakottamana hän alkoi kävellä huoneessa edestakaisin, mutta parin hätäisen käännöksen jälkeen hän uudelleen pysähtyi sohvan viereen ja laski kätensä hetkiseksi Pojun olalle.
»Etkö koskaan ajatellut, miten tämä päättyisi?» kysyi hän lempeämmin kuin oli siihen saakka puhunut. »Etkö milloinkaan miettinyt, mikä olisi sen todennäköinen tulos sekä sinulle että hänelle?»
»En tiedä — en ajatellut — minä, oi, hyvä Jumala, jospa en olisi koskaan häntä nähnyt!» Kuullessansa Pojun äänen toivottoman surkean sävyn sheikki säpsähti, samalla kun se lujitti sitä epämieluista vakaumusta, joka jo vähän aikaa oli hänessä yhtä mittaa varmentunut. Niin vastenmielinen kuin se ajatus olikin, oli hänen mahdotonta täysin uskoa hänelle aikaisemmin sinä iltana ponnekkaasti sinkautettua kielteistä vakuutusta.
Hänen lujapiirteiset huulensa sukeutuivat suoraksi, kovaksi, päättäväisen näköiseksi viivaksi.
Sen pohtiminen ei hyödyttänyt vähääkään. Olivatpa Pojun tunteet sekaantuneet asiaan vaikka kuinka syvästi, ei hän voisi sallia periaatteitansa niin pahasti poljettavan.
»Sen toivominen on liian myöhäistä», huomautti hän vakavasti. »Tehtyä ei saa tekemättömäksi. Mutta tulevaisuus on edessäpäin. Sinun on nyt ajateltava sitä ja ajateltava niin, että siitä jotakin sukeutuu. Koska hänellä, kuten väität, on tärkeitä tietoja, on hänen nähtävästi jäätävä tänne, kunnes olemme saaneet ne tiedot.
»Senjälkeen on minun mietittävä, millä tavoin hänen asiansa voidaan järjestää, miten hänestä huolehtia. En tahdo esiintyä minään Don Quixotena, mutta on eräitä velvoituksia, joita minunkaan ei sovi syrjäyttää. Sinä olet tehnyt tälle tytölle suurimman vääryyden, mitä mies voi naiselle tehdä. Sen enempää syventymättä jutun siveelliseen puoleen — ja miten minä, Jumala minulle anteeksi antakoon, voisin sinua tuomita — otaksun sinun käsittävän, että hänestä on jollakin tavoin huolehdittava. Oman kertomuksesi mukaan hän 011 Algeriassa muukalainen, ilman ystäviä, ja luultavasti hänen henkensä ei olisi penninkään arvoinen, jos hän jälleen joutuisi sen miehen käsiin, jolta sinä hänet riistit — siinä tapauksessa tietenkin, että mies pääsee karkuun, mitä minä en usko. Sinä olet senvuoksi vastuussa hänestä määrättyyn rajaan saakka. Mutta sen rajan ylitse et saa mennä. Et saa ottaa häntä vaimoksesi, vaikka hän tahtoisikin, ja Jumala tietää, puhuitko sinä äsken minulle totta vai etkö, sillä minä en sitä tiedä. Mutta tosiasia on, että hän on arabialainen. Ja vaikka rakastankin kansaani suuresti, en halua seuraajakseni — sekarotuista. — Eikä kansanikaan sietäisi sitä. Vaikka olenkin sydämeltäni arabialainen, olet aina tiennyt, mitä mieltä olen sekarotuisista avioliitoista ja niiden aiheuttamista sotkuista. Algeriassa vilisee niiden tuotteita. En tahdo poikani lisäävän heidän lukuansa. Sinun on selvästi tajuttava, Poju, että tämä suhde on katkaistava — nyt. Lupaatko sen minulle?»