Kului kauan, ennenkuin vastaus tuli, niin kauan, että sheikki jo kerran tai pari otsa rypyssä vilkaisi rannekelloonsa ja liikahti rauhattomasti. Mutta harvinaisen maltillisesti hän odotti äänettömänä.
Ja hänen takanansa vääntelehti Poju sohvalla kasvot käsiin painettuina, rinnassansa riehuvien ristiriitaisten tunteiden raastamana. Ne olivat raastaneet häntä yhtä mittaa siitä illasta saakka, jolloin hän oli ryöstänyt tytön, ja tehneet hänen elämänsä helvetiksi, joka aika-ajoin oli käynyt miltei sietämättömäksi.
Häpeä ja katumus taistelivat vielä tyydyttämätöntä kostonhimoa vastaan.
Hän oli täyttänyt valansa. Hän oli ottanut tytöltä sen maksun, jonka oli vannonut ottavansa — mutta sittenkin hän vielä kaipasi häntä. Minkä tähden? Se ei ollut rakkautta. Petollisuuden ja kavalluksen surmaama rakkaus ei enää koskaan voinut virota henkiin. Nyt hän tunsi tyttöä kohtaan ainoastaan vihaa. Minkätähden häneltä vaaditun lupauksen antaminen oli sitten niin vaikeata? Minkätähden tytön ajatteleminen kuohutti häntä, kuten se häntä tällä hetkellä kuohutti? Häntä ei pidättänyt rakkaus, vaan pelkkä ruumiillinen halu, halu — eikä rakkaus — se kiihdytti hänen sydämensä sykintää ja pani veren kuumana kiertämään hänen suonissaan, niin että hän oli huutamaisillaan ääneen hänet vallanneen kaipauksen tuskasta.
Hän kaipasi tyttöä — vaikka tytön näkeminen oli tuskastuttava, kaipasi hän sittenkin! Hän ei voinut päästää tyttöä luotansa — jolloin hän ei enää milloinkaan saisi tuntea hänen värisevän sylissänsä.
Mutta miten muutoin hän olisi voinut menetellä?
Tyynestä lausumistavasta huolimatta oli lupauksen pyyntö ollut komennus, sellainen komennus, jota oli toteltava. Hänen isänsä tahto oli laki, ja se laki ulottui hänen kansansa jäsenten yksityiselämäänkin. Ja vaikka hän olikin sheikin poika, oli hän myöskin alamainen, joka oli saman arvovallan alainen ja jota kytkivät samat rajoitukset. Vastustaminen ei häntä auttaisi. Siitä koituisi vain se, että hänet karkotettaisiin johonkin kaukaiseen leiriin ja hänen vapauttansa nöyryyttävästi supistettaisiin.
Entä tyttö? Mitä se merkitsisi hänelle? Mitäpä muuta se voisi merkitä kuin vapautumista orjuudesta?
Viime viikkoina näytti tytössä tapahtuneen sisäinen muutos, jota Poju ei jaksanut käsittää. Hän oli lakannut väittämästä, ettei hän ollut syypää kavallukseen, josta häntä syytettiin, lakannut intohimoisesti toistamasta rakkaudenvakuutuksiansa, joille Ahmed oli kääntänyt selkänsä epäillen ja halveksien. Poju tiesi hänen usein salassa itkevän, mutta hänen läheisyydessänsä tyttö oli mykkä ja kyyneletön, vuorotellen alistuva ja kapinoiva, mutta äänetön silloinkin, kun rimpuili hänen syleilyjänsä vastaan.
Ja Jasminilla oli rohkeutta, vastahakoisesti hän myönsi sen. Koko pitkällä, rasittavalla matkalla heidän lähdettyänsä Tuggurtista joutuisalla matkalla, jonka pitkät päiväntaipaleet olivat käyneet miestenkin kestävyydelle, ei tyttö ollut vähääkään valittanut. Vaikka hän oli väsynyt perinpohjaiseen nääntymykseen saakka ja usein vaipunut uneen Ahmedin syliin, kun tämä oli nostanut hänet hevosen selästä, jota hän oli niin pian oppinut ohjaamaan, ei hän ollut vähääkään nurkunut, ei lausunut ainoatakaan moitetta. Ja joka päivä oli hänellä ollut voimia uhitella häneltä vaadittuja ankaria ponnistuksia. Tosin häntä oli jo varhaisesta lapsuudesta saakka harjoitettu vastustamaan väsymystä, mutta hänen tahdonvoimansa tuntui olevan suhteettoman suuri verrattuna sen hallitsemaan hentoon ruumiiseen. Poju oli usein sitä ihmetellyt ja kummastellut, mistä sisäisestä lähteestä hän oli ammentanut luonteenomaisen uljaan rohkeutensa ja päättäväisyytensä.