Poju heilautti hilpeästi kättänsä, ja hänen valkeat hampaansa välkkyivät huulien raottuessa hupaisaan hymyyn, mikä oli vain omiansa yhä enemmän kiukustuttamaan Caryllia.
»Kyllä osaan — jos minun on pakko», vastasi hän samalla kielellä kuin ennenkin, »mutta mieluummin puhun ranskaa — nimittäin, jollet sinä ymmärrä arabiankieltä», lisäsi hän, luoden toiseen nopean, kysyvän silmäyksen, jossa oli hieman halveksiva ilme.
»En osaa», ärähti Caryll niin lyhyesti, että hänen epäyksensä oli enemmän kuin töykeä.
Mutta hämmentymättä Poju taaskin hymyili suopeasti. »Sepä vahinko», huomautti hän äänessänsä ivallisen pahoittelun häive. »Se on joidenkuiden vanhimpien runoilijain kieli.» Ja otettuansa savukkeen pois suustansa hän hitaasti puhalsi ohuen, sinisen savupilven, katsellen sitä miettivästi sen pyörteisenä leijaillessa avoimelle ovelle.
Caryllin itsehillintä oli laukeamaisillaan ja hän tähysti toiseen äkäisesti. Aikoiko tämä aavikkolaisnulikka esiintyä hänen mestarinaan vai koettiko hän tahallansa ärsyttää häntä menettämään malttinsa? Joka tapauksessa he olivat pieksäneet tuulta kyllin kauan, ja heidän oli aika lopettaa tämä ilveily. Arabialaisten tapaista saattoi olla aloittaa kina sillä tavoin, mutta niin ei ollut hänen, ja kuta pikemmin he pääsisivät asiaan, sitä parempi.
»Olen varma siitä, ettet tullut tänne näin varhain pohtimaan arabian- tai minkään muun kielen hyviä puolia», huomautti hän purevasti. Ja hänen olettamuksensa osoittautui oikeaksi, sillä Pojun sävyisä esiintyminen ja huoleton hymy olivat kadonneet, kun hän kääntyi vastaamaan toisen kysymykseen.
»En tullutkaan», myönsi hän empimättä, ja vasta silloin Caryll pani merkille, kuinka riutunut ja väsynyt hän oli, vaikka koettikin salata sitä tekeytymällä rehenteleväksi. »Ja luullakseni arvaat varsin hyvin tuloni syyn. Myöskin rohkenen uskoa sinun otaksuttavasti odottaneen minua. Meidän on luullakseni selitettävä hieman asioita toisillemme — ja olen täällä juuri sitä varten.» Hän keskeytti puheensa hetkiseksi, silmäillen tutkivasti pöydän toisella puolen olevia vihamielisiä kasvoja. »Eileniltainen kohtauksemme ei ollut ensimmäinen», jatkoi hän verkallisemmin. »Me tapasimme toisemme jo sitä ennen — Tuggurtissa. Ja tänä aamuna olen tullut luoksesi esittämään harkittavaksesi, että olisi — sanoisinko — poliittisesti viisaampaa? — jos unohtaisit tapauksen, joka missään nimessä ei saata kiinnostaa sinua mieskohtaisesti.» Hänen sävynsä sai ivallisen värityksen. »Oli kova onni, että sinä jouduit sitä näkemään. Mutta koska niin kävi, saanko vihjata sinulle, että olisi vieläkin onnettomampaa, jos mainitsisit siitä sellaisille henkilöille, joita se ei koske. Onko minun tarpeellista olla selväsanaisempi?»
Taaskin Caryll näki hänen silmissänsä saman uhkaavan välkkeen kuin edellisenä iltana ja ponnahti pystyyn väristen kiihkosta.
»Ei, lempo soikoon, ei tarvitse», huusi hän vimmoissansa. »Olet puhunut kylliksi ja enemmänkin kuin kylliksi. Ja mitä helvettiä tarkoitat uhatessasi minua? Jos luulet minun rahtuakaan välittävän sinusta ja uhkauksistasi, oletpa aika pahasti erehtynyt. Jos pidän suuni kiinni tuosta Tuggurtissa sattuneesta elukkamaisesta tapauksesta, ei se suinkaan johdu hienotunteisuudesta sinua kohtaan. Se, mitä sinä näet hyväksi tehdä, mikäli se koskee sinua itseäsi, ei liikuta minua vähääkään — minuun nähden saat mennä hornaan omalla tavallasi ja niin nopeasti kuin haluat. Mutta kaikki sellainen, mikä koskee sukumme kunniaa, on minusta tärkeätä. Riittää se, että minä näin sen lurjusmaisen tapauksen. En hevin kiirehdi tiedottamaan koko maailmalle, että veljeni on konnamainen naisenryöstäjä. En myöskään tunne teidän täkäläisiä siveellisiä ohjesääntöjänne enkä niistä liioin välitäkään, mutta Englannissa me emme esiinny roistomaisesti. Ymmärrätkö, vai pitääkö minunkin olla selväsanaisempi?»
Myöskin Poju oli hypähtänyt pystyyn, ja hetkisen he seisoivat vastakkain, toinen moitteettoman puhtaassa, huolellisesti järjestetyssä asussaan, toinen tukka pörröisenä ja yöpuku nuhrautuneena, mutta molemmat tuhkanharmaina ja hillittömän raivon puistattamina. Se oli tärkeä hetki, ja pienen teltan ilma tuntui äkkiä käyneen sähköiseksi, se tuntui uhkuvan alastomia inhimillisiä intohimoja, samalla kun säihkyvät, tummat silmät kiihkeästi tuijottivat värähtämättömiin sinisiin silmiin, jotka tähysivät vastaan yhtä äkäisinä ja päättäväisinä.