»Mitäkö aion hänelle tehdä?» kertasi hän verkalleen. »Bon Dieu, en tiedä sen enempää kuin sinäkään. Jos olisit kysynyt, mitä olen hänelle tehnyt, olisin vastannut, että se on minun asiani — eikä sinun, monsieur mon frère. Mutta kun kysyt, mitä aion hänelle tehdä, olet tullut pyytämään haluamiasi tietoja väärältä henkilöltä. Koska olin kyllin typerä tuodakseni hänet tänne, on hän siirtynyt pois määräysvallastani. Etkö vielä ole ollut Ahmed ben Hassanin leirissä kyllin kauan tietääksesi, että täällä on merkitystä vain hänen tahdollansa ja mielivallallansa? Kysy monseigneurilta, jos haluat lisää tietoja tytöstä!»
Caryll kalpeni huuliansa myöten.
»Mitä tarkoitat — hyvä Jumala, mitä tarkoitat?» kuiskasi hän pelokkaasti.
Vähän aikaa Poju silmäili häntä hämmentyneenä ja naurahti sitten taaskin ylenkatseellisen suuttuneesti.
»En ainakaan sitä, mitä sinä ilmeisesti tarkoitat», sanoi hän kirpeästi. »Ei edes meidän arabialaisten siveellisyys ole niin kehno. Ja tuskinpa monseigneur kiittäisi sinua siitä, että viittailet hänen pitävän haaremia.» Ja uudelleen ylenkatseellisesti naurahtaen hän pyörähti kantapäällänsä ympäri ja poistui teltasta. Herkkä-ilmeiset kasvonsa punehtuneina. Caryll lysähti jälleen vuoteelle, inhoten itseänsä sen kammottavan ajatuksen tähden, jonka hän oli niin vilpittömästi ja häikäilemättömästi pukenut sanoiksi. Mikä häneen oli tullut, että niin kuohuttava ajatus oli edes saattanut johtua hänen mieleensäkään? Oliko sekin niitä väijyviä uusia aatoksia ja mietteitä, joita viime aikoina oli väkisin tulvinut hänen mieleensä, vaikka hän olikin kaikin voimin koettanut niitä karkoittaa?
Hän kaihtoi itse-erittelyä, mutta oli itsepintaisesti päättänyt ottaa perinpohjaisen selvän hänessä tapahtuneesta kummallisesta muutoksesta, tunsi äkkiä joutuneensa siveelliseen käännekohtaan ja oli sielullisesti ymmällä, aprikoiden, tunsiko hän itseänsä ollenkaan. Johtuiko se kaikki Algerian ja sen keveän, häiritsevän, itämaisen ilman ohimenevästä vaikutuksesta vai aiheuttiko sen joku miehuuden tunnon mukana voimistunut sisäinen vajavaisuus ja siitä kehittyneet virtaukset, joista hän ei ollut siihen saakka tiennyt mitään?
Mutta olipa syynä ympäristö tai perinnäinen heikkous, mitäpä sillä väliä. Oliko hän niin heikko, ettei hän kyennyt kohoamaan kummankin yläpuolelle?
Hän keikahti äkkiä istumaan, heilauttaen kantapäänsä maahan, ja jäi harmistuneena tähyilemään tyhjää telttaa.
Hänet saisi kirota, jos hän sallisi kummankaan vaikuttaa itseensä! Tämä maa oli saastainen — se sai olla. Ja perinnäisten taipumusten ajatteleminen oli vain kurja tapa pyrkiä välttämään mieskohtaista vastuunalaisuutta. Hän ei olisi paljonkaan arvoinen, jollei hän kykenisi vastaamaan omista heikkouksistaan sysäämättä syytä kenenkään toisen niskoille. Ja mistä hän sitäpaitsi olisi tiennyt, että syynä oli perinnöllinen taipumus? Koko pulma aiheutui tästä myrkyllisestä, veltosta elämästä, totutun työn puutteesta. Kotosalla hänellä ei ollut milloinkaan ollut aikaa ajatella, kun taas täällä — Äkäisesti huudahtaen hän kiskoi pyjaman yltänsä ja sukelsi teltan nurkassa olevaan kylmään kylpyyn. Ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän ajeltuna ja puettuna istuutui kirjoittamaan pitkähköä, yksityiskohtaista kirjettä tilanhoitajalleen. Mutta ei edes tämä mieluisa puuha hänelle tuonut paljon huojennusta, sillä hän oli jo ennen lähtöänsä antanut tarkat ohjeet koko poissaolonsa ajaksi, ja kun sheikki ei vielä ollut ilmaissut olevansa lainkaan halukas kajoamaan siihen asiaan, jonka tähden hänen poikansa oli tullut Englannista, ei hänellä ollut mitään lisättävää jo ennensanottuun, ja niin ollen kirje olikin suureksi osaksi liiallista hommaa. Ja vaikka asia kiinnittikin hänen mieltänsä, oli hänen omituisen vaikea keskittää siihen ajatuksiansa.
Vaikka hän kuinka koetti suunnata mieltänsä tosiseikkoihin ja numeroihin, pyrkivät hänen aatoksensa harhailemaan. Yhäti häiritsivät häntä hänen veljensä ja tytön kasvot, väikkyen hänen ja sen tehtävän välissä, joka oli niin likellä hänen sydäntänsä.