Mihin kaikki tämä veisi — mikä olisi tytön kohtalo? Hänen veljensä rakastajatar — armias taivaan Jumala, miksi hän siitä välitti, miksi se koski niin kirotusti? Arabialaisnainen, joka ei olisi koskaan eikä missään oloissa voinut merkitä hänelle mitään — mutta sittenkään hän ei saanut tyttöä ajatuksistaan.
»Hän on teltassani — El-Hassissa.» Taaskin hän kuuli tyynen, tasaisen äänen, taaskin hän näki sanoja seuranneen pilkkahymyn ja pyyhkäisi kädellään kasvojansa, taistellen rinnassaan riehuvaa mustasukkaista raivoa vastaan, koettaen unohtaa sekä veljensä että tytön.
Oli puolisen aika, kun usein keskeytetty kirje oli lopussa, ja kun häntä ei lainkaan haluttanut joutua perheen pariin, oli hän vähällä noudattaa päähänsä juolahtanutta mielijohdetta, lähettää anteeksipyynnön ja jäädä telttaansa.
Mutta peläten, että hänen poissaolonsa saatettaisiin tulkita väärin, hän pisti kirjekuoren taskuunsa ja lähti vastahakoisesti. Odottamassa oli ainoastaan äiti omituisen kalpeana, omituisen huolestuneen näköisenä — jos hän vain olisi pannut sen merkille.
Mutta syventyneenä omiin sekaviin mietteisiinsä hän ei huomannut äidin silmäänpistävää levottomuutta ja tavatonta harvasanaisuutta. Ja hyvillään siitä, ettei tavannut veljeänsä, koska siitä olisi pakostakin sukeutunut raskas ja jäykkä kohtaus, ei hän hiiskunut mitään siitä, että he söivät kahden kesken, ei tiedustanut, mikä este toisille oli sattunut, eikä edes tahallansa lausunut mitään sellaista, mikä olisi saattanut antaa äidille aihetta luottamukselliseen puheluun.
Yrittäessänsä omasta puolestansa nykäyksittäin ja pinnistetysti jatkaa keskustelua, joka yksinomaan koski Caryllin elämää Englannissa, Diana sai vain lyhyitä, jäykkiä vastauksia, jotka tekivät pitemmän puhelun siitä aiheesta mahdottomaksi. Ja vihdoin hänkin pojan niukkojen vastausten jäähdyttämänä vaipui äänettömäksi ja aprikoi surkeana, oliko se vähäinen sulamisen merkki, jonka hän oli edellisenä iltana ollut Caryllissa huomaavinansa, ollutkin pelkkää kuvittelua. Varmastikaan ei siitä tänään näkynyt jälkeäkään, ei siitä eikä mistään muustakaan paitsi vankasta eristysmuurista, joka uhitteli hänen kaikkia ponnistuksiansa hänen koettaessaan tunkeutua sen lävitse.
Eikä Caryll aterian loputtua viipynyt teltassa eikä edes tarjoutunut olemaan hänen seuranaan.
Dianan noustessa pöydästä otti Caryll kirjeen taskustansa ja ojensi sitä kysyvästi eteenpäin.
»Olisin kiitollinen — jos tämä voitaisiin — hm — panna postiin», änkytti hän taaskin entiseen tapaansa ujon kömpelönä. Heikko hymy hiipi äidin väsyneihin silmiin hänen laskiessansa kirjeen paksun postikasan viereen, jonka hän sinä aamuna oli löytänyt kirjoituspöydältä. Arveliko Caryll, että nurkkauksen takana oli postilaatikko?
»Olen pahoillani, Caryll», virkkoi hän ääni lempeän anteeksipyytävänä. »Minun olisi pitänyt tiedustaa, oliko sinulla lähetettäviä kirjeitä. Täällä ei aina ole siihen tilaisuutta. Mutta tänä iltana luullakseni lähtee sanansaattaja pohjoiseen. Kenties haluat kirjoittaa useampia. Hän ei lähde ennen iltaa.» Ja tahallansa tukahdutettuaan oman kiihkeän toivomuksensa, että saisi pitää poikansa luonaan, tarjoamalla hänelle tekosyyn poistua, mietti hän murheellisena, käyttäisikö Caryll helppoa veruketta jättääksensä hänet yksin, ja tunsi kirvelevää pettymystä, kun toinen nyökkäsi innokkaasti, jupisten jotakin »tilaisuuden käyttämisestä».