Tukahduttaen jonkun sanan, jota Diana ei erottanut, sheikki nousi äkkiä pystyyn ja meni pöydän ääreen etsimään savuketta.
»Somalta tietenkin», vastasi hän, kohauttaen olkapäitänsä, »sillä muutoin Poju ei olisi vilkaissutkaan häneen. Mutta soma on tuskin sittenkään sopiva sana. Hän on todella kaunis, eittämättä kaunis, joka suhteessa harvinaisen näköinen, enkä oikein tiedä, minkä kansan jäsenenä häntä pitäisin. Häntä väitetään maurilaiseksi, mutta minä epäilen sitä. Hän on hyvin hiljainen ja ujo ja tanssijattareksi perin omituisen hienostuneen näköinen. Kokonaisvaikutus on se, että hän panee minut ymmälle.»
»Pitääkö hän Pojusta?»
Sheikki katseli otsa rypyssä savukkeensa hehkuvaa päätä. »Pelkään hänen pitävän», myönsi hän vastahakoisesti.
»Entä Poju?»
»Jumala tietää, minä en. Hän vannoo vihaavansa tyttöä — mutta minä luulen hänen valehtelevan. Mutta pitipä hän tai ei, sillä ei ole väliä. Tyttö on tämän maan alkuasukkaita — ja se ratkaisee asian. Olisin eilenillalla lähettänyt hänet johonkin toiseen leiriin, jos se olisi käynyt päinsä, mutta kovaksi onneksi hänellä on tietoja niistä miehistä, joiden seurassa hän on ollut, eikä hän suostu ilmaisemaan niitä. Hänen on pysyttävä El-Hassissa siihen saakka, kunnes hän puhuu. Kävin taaskin hänen luonansa tänäaamuna, mutta vaikka koetin kaikkia keinoja paitsi ruumiillista väkivaltaa, bien entendu, taivuttaakseni hänet ilmaisemaan minulle tietonsa, ei hän lausunut sanaakaan, joka olisi antanut vähääkään selvyyttä näistä miehistä tahi heidän puuhistansa. Hän oli koko ajan silminnähtävästi kauhean pelon vallassa, ja häntä näytti vaivaavan se ajatus, että me kaikki olemme pahoja henkiä tai ainakin yliluonnollisia ja epämiellyttäviä olentoja. Otaksuttavasti hän on kuullut vanhan tarun ben Hassanin heimosta. Hänen itsepäisyytensä oli raivostuttava, mutta en voinut olla ihailematta hänen rohkeuttaan. Ei edes hänen oma henkilökohtainen pelkonsa pystynyt järkyttämään hänen uskollisuuttansa. Ja hän on pelkkä lapsi, hento tyttö-riepu, ja hänen silmänsä ovat kuin säikytetyn gasellin. Mutta hänen uljuutensa riittäisi kokonaiselle rykmentille. Taivas tietää, mistä hän on sen saanut. En usein tunnusta itseäni voitetuksi, mutta vain kerran eläissäni on minua niin taipumattomasti vastustettu — ja silloinkin oli vastustajani nainen.» Hän nauroi hiljaa, samalla kun hänen silmänsä, joissa oli hyvin hellä välke, suuntautuivat kysymyksessä olevaan naiseen. Dianan huulille levisi nopeasti haihtuva vastaushymy, mutta sitten hänen päänsä jälleen painui nuokuksiin, ja hän istui kauan äänettömänä, samalla kun häntä kuohutti joka hetki yhä voimakkaammaksi käyvä mielijohde.
Äkkiä hän näytti tekevän päätöksensä, sillä hän nousi pystyyn ja meni miehensä luokse kalpeat kasvonsa punehtuneina ponnistuksesta.
»Ahmed, minä tahtoisin nähdä hänet.»
Hetkisen sheikki tuijotti häneen ällistyneenä hymyn haihtuessa huuliltansa. Sitten hänen suunsa puristui kovaksi, suoraksi viivaksi, jonka Diana niin hyvin tunsi. »Se ei tule kysymykseenkään, Diane. Sen minä jyrkästi kiellän.» Ja hänen sävynsä oli sellainen, että vaimo tarvitsi kaiken rakkautensa ja rohkeutensa uskaltaaksensa vielä pyytää.
»Mutta, Ahmed…»