»Voi, Ahmed, kuinka hän saattoi?»
Sheikin tummat silmät värähtivät, ja hänen kasvoillensa lehahti tuskainen ilme.
»Grand Dieu, sinä kysyt minulta sitä, vaikka muistat, mitä minä tein sinulle?» huusi hän entistä katkerammin. »Hän teki sen, koska hän on minun poikani, koska naisten tavoittelu on ollut sukumme kirous miespolvien aikana. Sinä tiedät, millainen isäni oli, ennenkuin äitini katoaminen paransi hänestä sen samoin kuin muitakin vikoja; tiedät, millainen minä olin, ennenkuin sinä tulit elämääni, sinä valkoinen pyhimykseni. Poju on vain sopeutunut samaan kaavaan, eikä minun sovi moittia häntä niin paljoa kuin moitin itseäni. Kun olin selvillä meissä piilevästä pahasta, olisi minun pitänyt tehdä enemmän kuin tein varoittaakseni — ja auttaakseni häntä. Olen ollut isänä huono — kelvottoman huono. Ja olen menetellyt kelvottomasti sinua kohtaan yhtä hyvin kuin- häntäkin, ja syy on minun enemmän kuin hänen. Sinä saat tästä surusta kiittää minua, vaimoni, etkä häntä. Hän…»
Mutta Diana painoi pehmeän kätensä hänen suullensa, vaimentaen hänen sanansa.
»Et ole koskaan ollut kelvoton minulle», keskeytti hän kiihkeästi, »et kertaakaan kaikkina niinä vuosina, jotka olemme olleet yhdessä. Olet auttanut minua aina ja kaikessa. Ja tässäkin tapauksessa, Ahmed, tässäkin. Ja jollet ole tukenut häntä kylliksi, niin pahan kestäminen ei ole niin raskasta, kun voimme kantaa sen yhdessä. Minunkin huolenpitoni on ollut puutteellista, sillä olen aina ajatellut tätä mahdollisuutta, olen koko ajan sitä pelännyt. Mutta hän tuntui vielä niin nuorelta, en muistanut, kuinka nopeasti vuodet liukuvat. En käsittänyt, että hän on mies — ennenkuin eilenillalla. Ja sitten hänen kasvonsa — voi, Ahmed, poikani — poikani.» Hänen voimansa loppuivat, ja hän alkoi haikeasti nyyhkyttää. Ja sheikki kantoi hänet leposohvalle, pidellen häntä sylissänsä, kunnes hän jälleen rauhoittui.
Kului kauan, ennenkuin Diana kohotti katseensa, eikä sittenkään katsonut Ahmediin, vaan voimakkaita, ruskeita käsiä, joita hän piteli omiensa välissä.
»Entä onko tyttö nyt hänen muassansa — El-Hassissa?» kuiskasi hän, hiljaa väristen.
Sheikki liikahti levottomasti.
»El-Hassissa kyllä, mutta ei hänen seurassaan. Sanoinhan sinulle, että se on ollutta ja mennyttä», vastasi hän hyvin yksikantaisesti. Mutta Diana istui yhäti hievahtamatta, taistellen äidillistä mustasukkaisuutta vastaan, joka oli äkkiä alkanut raadella hänen sydäntänsä ja joka vihdoin pusersi hänen huuliltansa melkein kuulumattoman kysymyksen:
»Miltä — hän — näyttää?»