»En mitään», vastasi hän nopeasti. »Hänen lähtönsä oli jo sinänsäkin luonnollisesti anteeksiantamaton. Mutta se, että hän viipyi poissa niin kauan, ei ollut kokonaan hänen syytänsä. Hän lähti pohjoiseen päin, kuten hän suoraan myöntää, yksinomaan huvitellakseen, mutta Dshinnien luolain läheisyydessä hän näyttää sekaantuneen juttuun, jossa hän sai sattumalta kuulla maassa vallitsevaa rauhattomuutta koskevia, hallitukselle mahdollisesti korvaamattomaksi avuksi koituvia tietoja. Omien syittensä vuoksi hän toi ne tiedot minulle eikä antanut niitä, kuten hänen olisi pitänyt, viranomaisille Tuggurtissa. On tarpeetonta sanoa, että ajan hukka on valitettava ja saattaa olla korjaamaton. Välttääksemme viivytystä niin paljon kuin suinkin vietimme suurimman osan viime yötä Raoulin seurassa, kirjoittaen selostusta, jonka lähetin tänään aamuhämärissä. Tuo pöydällä oleva, joka lähtee tänä iltana, on vain kaksoiskappale tapaturmien varalta. Tällä kertaa siis annoin Pojun rangaistuksen jäädä sikseen — se on, panin hänen tuomansa tiedot ja hänen luvattoman poissaolonsa vastakkain ja sanoin, että tili on tasattu», lisäsi hän hieman hymyillen.
Mutta Diana ei hymyillyt vastaan katsoessansa häneen värähtämättä, silmissänsä edelleenkin huolestuksen ilme.
»Se ei ole kaikki, Ahmed», virkkoi hän hitaasti. »Tämän kaiken takana piilee jotakin, minkä salaat minulta. Näen sen kasvoistasi. Näin sen Pojun kasvoista eilenillalla. Mitä hän on tehnyt, koska hän ei tahdo tulla lähelleni?»
Mutta vaikka sheikki tiesi vaimonsa ennemmin tai myöhemmin saavan tietää kaikki, koetti hän yhäti olla ilmaisematta asiaa, jonka hän tiesi vain tuottavan Dianalle tuskaa.
Puristaen häntä rintaansa vasten hän kumartui suutelemaan häntä kiihkeän hellästi.
»Anna sen olla, ma mie!» pyysi hän epävarmasti. »Poju on ollut hupsu, mutta se on ollutta ja mennyttä. Sen pöyhiminen ei parantaisi asiaa yhtään. Hän on leikkinyt tulella jonkun aikaa ja polttanut vihdoin hyppysensä. Ja tällä kertaa on hupsuus itse rangaissut itsensä ja luultavasti ankarammin ja kestävämmin kuin minä saattaisinkaan.» Mutta Dianan silmien ilme muuttui vain vieläkin huolestuneemmaksi.
»En voi jättää sitä silleen. Minun täytyy saada se tietää. Mitä hän on tehnyt?» huusi hän, ja sheikki säpsähti kuullessaan hänen äänensä haikean huolestuneen sävyn. Mutta sittenkin Ahmed empi. Ja kovasti nyyhkyttäen Diana veti hänen päätänsä puoleensa, tuijottaen häneen melkein hurjasti. »Minä olen hänen äitinsä — minulla on oikeus tietää — hän on minun poikani yhtä hyvin kuin sinunkin, Ahmed», huohotti hän.
Sheikki muisti hänen edellisenä iltana puolittain piloillaan, puolittain vakavissaan lausumansa sanat ja kääntyi katsomaan toisaalle, huoaten raskaasti.
»Ei hän ole sinun, tämä poika, ma mie», virkkoi hän katkerasti, »vaan minun joka suhteessa, Jumala meitä molempia auttakoon.» Ja sitten hän hyvin hellävaroen kertoi vaimollensa kaikki, mitä voi, jättämättä pois mitään ja kaunistelematta mitään. Kauan ennenkuin hän oli lopettanut, oli Diana painanut kasvonsa hänen tummaverkaiseen burnusiinsa, ja tuontuostakin hän tunsi vaimonsa vavahtavan äänettömänä kuunnellessansa hänen puhettaan.
Se vain vahvisti sen, mitä Diana sydämensä sisimmässä tunsi aina aavistaneensa ja pelänneensä; mutta suuressa rakkaudessansa ja luottamuksessansa hän oli koettanut tukahduttaa pelkoansa ja uskotella sitä olemattomaksi. Mutta kun se pelko nyt oli toteutunut, jaksoi hän tuskin kestää sitä. Ja koko hänen murheinen äidinrakkautensa, koko hänen levottomuutensa ja pettymyksensä tulivat ilmoille hänen huuliltansa pusertuneena valitushuutona.