»Ensiksi haluamasi tiedot», virkkoi hän perin väsyneesti. »Olen pahoillani, Ahmed, mutta niitä en saanut. Vaikkakin hän myöntää vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaista, joka aina on ollut julma häntä kohtaan, ja vihaavansa ja pelkäävänsä maurilaisen muukalaiskumppaneita jostakin syystä, jota hän ei tahdo ilmaista, hän ei kuitenkaan suostu kertomaan mitään siitä, mitä he ovat puuhailleet Algeriassa. Ja hän väittää, ettei hän tiedä mitään heidän salaisista hommistaan, etteivät he luottaneet häneen ja ettei hän koettanutkaan ottaa selkoa heidän toimistansa eikä aikeistansa. Minun yritykseni meni siis myttyyn samoin kuin sinunkin. Mutta päinvastoin kuin sinä minä uskon hänen puhuvan totta. Hän ei tiedä muuta kuin sen, missä piirikunnissa he ovat käyneet ja missä he sittemmin majailivat Tuggurtissa. Mutta sitä, vakuuttaa hän, ei kiduttamallakaan saada häntä ilmaisemaan. Miksi hän meitä luuleekaan — lapsi-raukka! Hänellä tuntuu olevan ihailtava kunniantunto ja ihailtava määrä rohkeutta hennossa ruumiissansa. Alussa hän pelkäsi minua surkeasti. Hän näyttää varmasti uskovan ben Hassanin heimon aluetta helvetin esipihaksi, jollei pidäkään sitä ihan helvettinä. Mutta vihdoin sain hänet tajuamaan, että minä olen samanlainen tavallinen ihminen kuin hän itsekin, ja sitten hän puheli vapaammin, omasta elämästään nimittäin. Se on lyhyt tarina surullisesta elämästä, jonka murheellisuutta ja viheliäisyyttä en luule hänen itsensä oikein käsittävänkään ja joka on vietetty yhtämittaisilla vaelluksilla berberiläisvaltioissa, pääasiallisesti Tunisissa, vaikka viime vuonna he olivat Marokossa, jonne myöskin useimmat hänen varhaisimmat muistonsa tuntuvat palautuvan. Viime vuonna Marokossa, huomannet Ahmed, ja juuri viime vuonna nähtiin siellä myöskin maurilainen Ghabah.» Hän pysähtyi hetkiseksi, silmäillen sheikkiä terävästi. Mutta Ahmed ben Hassanin katse oli suunnattu hänen jalkojensa alla olevaan mattoon, ja vähäisen keskeytyksen jälkeen Saint Hubert jatkoi tarinaansa. »Koetin ottaa selkoa hänen varhaisimmista muistoistansa, mutta lukuunottamatta sitä, että maurilainen oli aina ollut julma, tuntuvat hänen lapsuusmuistonsa olevan hämäriä ja sekavia. Kun tiukkasin häneltä ja koetin kiihoittaa hänen muistiaan, puhui hän hyvin epäselvästi ajasta, jolloin hän ei ollut ihan yksin raa'an isäntänsä kanssa, ja jostakin henkilöstä, jota hän tuskin muisti, joka oli ollut ystävällinen hänelle, kosketellut häntä hellin käsin pieksämättä häntä ja laulellut hänelle suloisella äänellään. Eräästä niistä lauluista hän näyttää muistavan jonkun verran, vain omituisia katkelmia, mutta vaikka sävel hiukan muistuttaa muuatta vanhaa ranskalaista kehtolaulua, olivat sanat niin toivotonta arabian- ja ranskankielen sekasotkua, etten viisastunut niistä vähääkään. Eikä hän edes tiedä, oliko hänen unikuvaa muistuttava henkilönsä mies vaiko nainen. Äitiä hänellä ei ole koskaan ollut, väittää hän, enkä tiedä, mistä hän luulee polveutuneensa. Koetteeksi mainitsin hänelle Ghabahin nimen, mutta se ei näyttänyt herättävän hänessä minkäänlaista miellettä, hän ei pienimmälläkään merkillä osoittanut tuntevansa sitä, ja minä pidin häntä tarkoin silmällä. En siis oikeastaan ole saanut selville mitään sellaista, mitä voitaisiin pitää pätevänä todistuksena siitä, kuka hän on, mutta siitä kaikesta huolimatta minulla on se ehdoton vakaumus, että hän on etsimäni tyttö. Hänen ja Isabeau de Chaillesin yhdennäköisyys on liian silmäänpistävä sivuutettavaksi. Siihen saakka, kunnes löydän maurilaisen ja saan varmat todistukset siitä, onko hän ystävä-parkani murhaaja vai eikö ole, pidän tyttöä Isabeau de Chaillesina — hänelle annettiin äitinsä nimi.»
»Entä jos saat sen todistetuksi?» Sheikin ääni oli yhäti kova ja epäilevä, mutta Saint Hubert tunsi hänet ja arvasi, millaista taistelua tuon järkähtämättömän ulkokuoren alla käytiin.
»Kunhan ensin sen todistan, mon cher», virkkoi hän säyseästi. »Kenties en löydäkään tätä miestä, joka yksin tuntee hänen syntyperänsä salaisuuden. Ja jos löydänkin» — hän kohautti olkapäitänsä kuvaavasti — »kukapa tietää, mikä on lopputulos? Toistaiseksi en voi muuta kuin odottaa ja toivoa. Jumalan kiitos, että toivo on aina jälellä! Mutta muista, Ahmed» — hän nousi puhuessansa seisomaan — »että joskin hyvin ymmärrän tämän tytön tällä hetkellä läheisemmin huolestuttavan sinua, hänen tulevaisuutensa — olipa hän Isabeau de Chailles tai joku aavikon nimetön orpo — on minun asiani.» Hetkisen hän seisoi käsi sheikin leveällä olalla, mutta siirtyi sitten likemmäksi leposohvaa, jonne häntä veti joku vastustamaton voima vastoin hänen tahtoansakin.
Ja hoikat, kylmät sormet, joita hän kumartui suutelemaan, puristuivat tiukasti hänen kätensä ympärille.
»Raoul, pitääkö hän oikein todella Pojusta?»
Särähtävä kuiskaus oli vähällä viedä hänen rohkeutensa, ja hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, kun hän katsoi Dianan herttaisiin, murheellisiin silmiin, katseli hillittömän sydänkaihon ja kaipauksen vallassa hennon viehkeätä, kaunista olentoa, joka kerran tiedottomana oli levännyt hänen sylissänsä. Ja hänen ajatuksensa lensivät toiseen pieneen, hentoon olentoon, joka vain tunti takaperin oli ollut polvillaan hänen jalkainsa juuressa ja tuskaisesti itkien ja nyyhkyttäen rukoillut tietoja »herrastansa, joka oli äkäisenä lähtenyt hänen luotansa».
Hänen huulensa vavahtivat, ja hän pudisti päätänsä. »Mitäpä minä tietäisin naisensydämestä?» torjui hän äänessänsä katkeramman surullinen sointu kuin Diana oli koskaan ennen kuullut ja poistui teltasta tummenevaan hämyyn.
* * * * *
Noin kahdeksankymmentä kilometriä sheikin leiristä pohjoiseen valaisi kaksi loimuavaa nuotiota samana iltana leiriä, jonka tarkka järjestys ja täsmälliset laitteet olivat sotilaalliset ja joka oli hiljaisempi kuin se olisi ollut, jos yöpyjät olisivat olleet yksinomaan arabialaisia. Siellä ei ollut telttoja eikä kuormakameleja, ei minkäänlaisia taakkoja hidastuttamassa nopeata samoamista. Eikä isomman nuotion ympärille ryhmittyneiden valkopukuisten olentojen luota kaikunut torvien eikä rumpujen ääniä. Taempana oli riveihin kytkettyjä hevosia ja muutamia pieniä myttyjä leirikalustoa.
Pienemmän nuotion ääressä istui käärmeenlumooja piittaamatta lentelevistä kypenistä, joita kuuroittain tippui hänen ympärilleen, ja huomaamatta myöskään kahta kumppaniaan, tuijottaen roihuaviin liekkeihin, kummalliset silmänsä supistuneina miltei neulankärjiksi, ohuilla huulillansa ilkeä hymy, toisen petolinnun kynsiä muistuttavan käden yhtenään melkein hyväilevästi sivellessä hänen polvillansa olevaa isoa puukkoa, joka oli terävä kuin partaveitsi. Tätä uhkaavaa hahmoa katseli tuontuostakin vanhempi saksalainen, joka rauhattomasti asteli edestakaisin nuotion toisella puolella, kyeten huonosti salaamaan epäluulojaan. Yhä kasvavan laukun sekaista epäluuloa kuvastui myöskin niistä silmäyksistä, joita hän vähänväliä loi kansalaiseensa. Viimemainittu istui pää käsien varassa kumaraisena satulanpeitteellä, joka oli levitetty parhaiksi kipunoiden yltämättömiin.