Gott im Himmel, eikö miehellä ollut syytä olla vimmoissansa, mietti hän äkäisesti, nähdessänsä, että hänen vuosikausia kestänyt työnsä pantiin vaaraan pelkän oikun vuoksi? Että von Lepelin pitikin näin pettää hänen luottamuksensa! Von Lepelin, jonka hän oli niin huolellisen harkinnan jälkeen valinnut niin monien hänelle tarjottujen kumppanien joukosta, joka osasi arabiankieltä paremmin kuin kukaan muu häntä itseänsä lukuunottamatta ja joka topograafisesti tunsi tämän maan vieläkin paremmin kuin hän itse. Von Lepelin, johon hän oli luottanut, jonka monet hänelle uskotussa tehtävässä erinomaiset hyvät puolet olivat olleet paljoa painavammat kuin hänen muutoin loistavaa mainetodistustansa tahraava ainoa heikkous.

Naiset — kaikkien yritysten kirous! Häntä oli varoitettu siitä vaarasta Berliinissä; siitä oli ollut runsaasti mainintoja paksussa asiakirjanipussa, jonka hän oli niin tyystin tutkinut, ennenkuin oli lopullisesti valinnut apulaisensa. Mutta alaisensa todella suuriin erikoiskykyihin katsoen hän oli ollut taipuvainen antautumaan siihen vaaraan. Ainahan oli jotakin uskallettava. Ja von Lepel, ratsuväen kapteeni, oli sotilashenkilö — naisilla oli hänen elämänsuunnitelmassansa tärkeämpi sija kuin hänen johtajansa ajatuksissa. Naiset — pyh! Hän kohautti vankkoja hartioitansa halveksivasti. Mitäpä he merkitsivät hänelle, joka oli koko sydämestään kiintynyt työhönsä, joka rakasti yksinomaan valtiollista vehkeilyä ja oli omistanut koko elämänsä sille? Hänestä he olivat ainoastaan välikappaleita määrätyn tarkoituksen saavuttamiseksi, vain mahdollisia äitejä, välttämätön paha, joka oli olemassa vain rodun, koko maailman ainoan mitään merkitsevän rodun, jatkamista varten. Toista vuotta oli von Lepel ollut näyttämättä merkkiäkään hänessä piilevästä heikkoudesta; mutta nyt, juuri kun häntä olisi kipeimmin tarvittu, oli tullut romahdus, tämä hulluus, alkuasukastyttöön kohdistunut mieletön intohimo, joka uhkasi saattaa vaaraan koko heidän yrityksensä. Ja minkä tähden? Se oli pelkkä ohimenevä mieltymys, päähänpisto, jota kestäisi vain niin kauan kuin hänen huikenteleva luonteensa sanelisi, mutta joka sillä hetkellä nieli kaiken muun paitsi hänen halunsa tyydyttämistä.

Ja sillä välin oli hänen, Carl Röstin, joka piti tätä salaista tehtäväänsä Algeriassa koko elämänsä huippusaavutuksena, ollut pakko heidän työnsä ollessa perin vaikeassa ja vaarallisessa vaiheessa tuhlata kallista aikaa ja rientää tämän rakastuneen soturin kintereillä, koska hän ei rohjennut päästää kumppaniansa yksin, koska von Lepel oli ehdottoman välttämätön hänelle samoin kuin hänkin von Lepelille. Hetki oli heille kummallekin ratkaisevan tärkeä, ja vähäisinkin poikkeaminen velvollisuuden tieltä saattoi merkitä kaiken tehdyn tuhoutumista.

Heidän työnsä oli viime aikoihin saakka sujunut loistavan lupaavasti, mutta äskettäin oli sattunut sarja aavistamattomia vastoinkäymisiä, ja ketjussa, jonka hän oli mielinyt koota käsiinsä kokonaisena ja eheänä, oli katkenneita renkaita; hän ei ollut saanut kaikkia odottamiansa tietoja, ja parilta taholta, joilla työskenteli hänen luotetuimpia ja toimeliaimpia asiamiehiään, ei ollut kuulunut mitään. Missä oli vika, ja kenen oli syy? Nyt saattaisi seisahdus koitua tuhoisaksi. Vielä kolme kuukautta takaperin oli kaikki käynyt täsmällisesti kuin kello, eikä selostusten säännöllinen lähettäminen Berliiniin ollut kertaakaan keskeytynyt, mutta kolmen viime kuukauden aikana oli tietoyhteys kaksi kertaa vakavasti katkennut. Ja hänen levottomuuttansa pahensi Tuggurtissa varastetun lompakon ärsyttävä muisto. Tosin olivat paperit kirjoitetut salakielellä ja saattoivat käydä kauppamatkustajan selostuksista, jollaisia ne olivat olevinansa, mutta se oli siitä huolimatta kovan onnen sattuma, josta saattoi olla turmiolliset seuraukset ja joka oli pakottanut hänet jälleen pukeutumaan alkuasukkaiden asuun ja tehnyt Tuggurtin niin vaaralliseksi seuduksi, että hän olisi karttanut sitä, jos olisi voinut. Mutta se ei käynyt päinsä. Tuggurt oli hänen toimintansa keskikohta. Ja nyt hänellä oli taskuissansa niin paljon papereita, ettei hänen olonsa tuntunut oikein mukavalta, papereita, jotka olivat vieläkin tärkeämpiä ja vieläkin vaarallisempia ja valaisevampia kuin häneltä varastetut asiakirjat. Ne olisi aikoja sitten pitänyt luovuttaa asiamiehelle, jonka piti kohdata heidät pienessä linnuekaupungissa, mutta joka ei ollut sinne saapunut. Ja miksi hän oli jäänyt tulematta? Olivatko ranskalaiset sotilasurkkijat olleet nokkelampia kuin hän luuli ja saaneet vihiä hänen liikkeistänsä ja pyydystäneet hänet ansaan? Mutta ranskalaisten sotilasurkkijat — Röst sylkäisi halveksivasti. Paksupäisiä tolvanoita, joiden puuhat olivat lapsellisen tehottomia ja läpikuultavia, jotka hymyillen ottaisivat vastaan kenet tahansa, joka viitsisi heille tarjoutua — ajatella vain Meyeriä, joka oli vuosikausia ollut heidän urkkijanaan ja lähettänyt selostuksiensa kaksoiskappaleet Berliiniin! Ja heillä oli palveluksessansa myöskin arabialaisia, mokomillakin. Sen hän oli saanut tietää sanomasta, jonka N:o 7 oli lähettänyt hänelle Tuggurtiin, vaikka N:o 7 ei itse ollutkaan ilmestynyt. N:o 7:n sanoma oli sisältänyt erityisen varoituksen eräästä vaeltavasta arabialaisesta, joka harjoitti hevoskauppaa, mutta joka oli jollakin tavoin herättänyt hänen samalla kertaa rohkean ja arkailevan apurinsa epäluuloja. Carl Röst ajatteli hänelle lähetettyä tarkan yksityiskohtaista kuvausta ja kohautti taaskin halveksivasti olkapäitänsä. Mainio työskentelijä, mutta arka sielu tuo N:o 7, näki kuoleman väijyvän jokaisen nurkan takana ja kylpi aina hiessä pelokkaiden aavistusten vaivaamana!

Kauan ja hartaasti hän sadatteli poissaolevaa N:o 7:ää. Hän olisi kiroillut vieläkin hartaammin, jos olisi tiennyt, että hänen taskussansa oleva selostus oli kadonneen työkumppanin viimeinen palvelus isänmaalle, joka oli maksanut hänelle huonon palkan uutterassa puuhassa ja vaaroissa vietetystä elämästä, ja että hän nyt virui eteläisillä hiekkalakeuksilla haalistuvana luukasana Ahmed ben Hassanin kuula vaalenevassa kallossansa.

Ja joskin hän olisi sen tiennyt, on epäiltävää, olisiko se tieto aiheuttanut hänelle mieskohtaista surua, sillä hänestä eivät sotilasurkkijat olleet ihmisiä vaan koneen hampaita, pelkkiä nappuloita, jotka suorittivat tehtävänsä — ja sitten poistuivat kenenkään huomaamatta ja muistamatta.

Kyllästyneenä yksitoikkoiseen kävelyynsä ja jo ennestään väsyneenä istuttuansa pitkän päivän satulassa Röst tuli likemmäksi nuotiota ja heittäytyi pitkäksensä hietikolle von Lepelin viereen. Muutamia minuutteja hän loikoi ääneti, täyttäen vanhaa merenvahaista piippuansa kunnioittavan huolellisesti, samalla kun hänen mieleensä kasaantunut kiukku äityi, kunnes se äkkiä kuohahti.

»Kuinka kauan tätä hupsuutta vielä jatkuu, Hugo?» kivahti hän. Se oli alkuna öiselle väittelylle, joka oli riehunut heidän välillänsä aina siitä alkaen, kun he lähtivät Tuggurtista, ja von Lepel kohotti verkkaisesti päätänsä, tuijottaen häneen sinisillä silmillään, joissa hehkui vaarallinen kiilto.

»Niin kauan, kunnes saan, mitä tahdon», vastasi hän kovin röyhkeästi.

Röstin käsi ojentui äkäisen torjuvasti. »Mitä sinä tahdot», tokaisi hän katkerasti. »Maksetaanko sinulle palkkaa sitä varten, että saisit, mitä itse haluat, ja sitä varten, että tuhlaisit aikaasi ja tarmoasi rakkausseikkailuihin? Oletko unohtanut, mikä olet ja missä olet? Oletko unohtanut, ettet ole oma herrasi? Aikasi, tarmosi, koko olemuksesi ei ole omasi, vaan isänmaan. Tiesin tällaisen vaaran olevan olemassa suostuessasi Berliinissä ottamaan sinut mukaani. Mutta luotin sinun kunniantuntoosi — du lieber Gott, jos olisin aavistanut, kuinka pahasti sinä minut pettäisit! Ja juuri nyt, juuri tällä hetkellä, jolloin on ehdottoman tärkeätä, että työmme ei keskeytyisi, jolloin minun olisi välttämättä oltava Tuggurtissa siltä varalta, että numero seitsemän…»