»Mikä sinua tänä iltana riivaa, Carl?» kysyi hän ärtyneesti. »Puhut, ikäänkuin epäilisit, pääsemmekö lainkaan kotiin.
»Alatko sinäkin, juuri sinä, hermostua?»
»Hermostua? En!» vastasi Röst halveksivasti. »En ajattele itseäni enkä sinua. Ajattelen työtämme…»
»Oh, hitto vieköön työn. Heitä se mielestäsi ainakin täksi illaksi! Työ ei joudu tästä kärsimään. Olenhan sen jo sinulle sanonut. Salli minun saada käsiini tyttö ja opettaa tuolle nenäkkäälle nuorukaiselle läksy, jota hän ei pian unohda! Sitten minä olen taaskin palveluksessasi, kunnes tämä iänikuinen työ päättyy. Olisi joka suhteessa ollut parempi, jos olisit suonut tuon vastapäätä istuvan synkkämielisen ystävämme tappaa sen nulikan silloin, kun hänellä oli siihen tilaisuus.»
»Kerrankin olen yhtä mieltä kanssasi», myönsi Röst kerkeästi. »Hän ei todennäköisesti ole unohtanut meitä, ja siinä piilee vaaramme. Hänen alueellensa meneminen on hulluutta.»
Von Lepel heilautti kättänsä, ikäänkuin pyyhkäisten syrjään toisen huomautukset.
»Me olemme vain päivänmatkan heistä jälessä», puhui hän innokkaasti, »ja heitä hidastamassa on tyttö. Uskon meidän saavuttavan heidät, ennenkuin he ehtivät sinne. Ja jollemme saavuta, auttaa meitä joku onnellinen sattuma. Älä ole noin kolkon näköinen, mies! Ota asia paremmalta kannalta. Onni suosii meitä, sen vakuutan sinulle. Esimerkiksi se kirottu poika. Hän ei aavistakaan meidän olevan ihan kintereillänsä. Hän ei aavista, mokomakin suuriluuloinen nallikka, että jotkut niistä miehistä, joille hän Tuggurtissa tuhlasi rahaa, ottivat kultaa meiltäkin ja kavalsivat hänen salaisuutensa yhtä iloisesti kuin meidänkin. Oli vain kysymys siitä, kumpi tarjoaa enemmän. Hän huomaa erehtyneensä ennen pitkää, eikä hän pidä ylvästä päätänsä enää niin pystyssä, kun minä olen suoriutunut hänestä — senkin sika.» Hänen oma päänsä keikahti röyhkeän uhmaavasti pystyyn, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen, julma hymyn häive, kun hän nousi pystyyn ja jäi seisomaan, silmäillen Röstiä varman luottavasti.
Ja Röst katsoi värähtämättä häntä silmiin. »Saattaa niin olla», virkkoi hän hitaasti, »mutta minua ei haluta pohtia sitä asiaa sen enempää. Minä olen esittänyt vastalauseeni, mutta sinä tahdot kulkea omaa tietäsi. Mutta varoitan sinua, että jos työllemme tulee sinun tähtesi vielä muita esteitä, et saa toivoa minun selvittävän asioitasi Berliinissä. En säästä sinua, sittenkun minun on annettava selostukseni. Ja vielä toinenkin varoitus, Hugo. Ole varovainen tuohon maurilaiseen nähden, sillä sanon sinulle vielä kerran — en luota häneen.»
Hetkisen von Lepel katsoa mulkoili häneen, mutta kääntyi sitten toisaalle, naurahtaen äkäisesti.
Muutamien minuuttien kuluttua he olivat molemmat kietoutuneet peitehuopiinsa ja nukkuivat, kuten olivat totuttautuneet nukkumaan, milloin ja missä heidän sopi.