Mutta kauan sen jälkeen, kun he olivat vaipuneet uneen, istui maurilainen yhäti hievahtamatta puukko polvillansa, tuijottaen miltei tyyten sammuneen nuotion punaisiin kekäleihin, hautoen kostoansa ja tyydyttäen julmaa sydäntänsä ajattelemalla, millaisia kärsimyksiä hän nautinnoksensa tuottaisi tytölle, joka koko elämänsä ajan oli ollut hänen tyhjiin rauenneen halunsa jokapäiväisenä muistutuksena.
IX
Raoul de Saint Hubertin hämmästyttävää ilmoitusta seuranneet kolme tai neljä päivää olivat vaikeata aikaa kaikille Ahmed ben Hassanin leirin asukkaille. Itse Saint Hubert, joka joka päivä vietti useita tunteja yksinäisen tytön luona El-Hassissa, kärsivällisesti koettaen tunkeutua sen pilven lävitse, joka tuntui verhoavan hänen lapsuusaikaisia muistojansa, palasi joka käynniltään yhä varmemmin uskoen Jasminissa löytäneensä etsimänsä perijättären. Tytön ja madame de Chaillesin tavaton yhdennäköisyys, heidän ääniensä ja eleittensä merkillinen samanlaisuus ja monet muut pienet yhtäläiset piirteet, jotka hän lähemmin tutustuttuansa huomasi ja joiden hän selitti voimakkaasti muistuttavan hänen ystävänsä puolisoa, vain lujittivat hänen vakaumustansa ja haihduttivat kaikki epäilykset, joita hänen mieleensä oli saattanut hiipiä.
Ja jokapäiväiset käynnit El-Hassissa tekivät muutakin kuin varmistivat tätä lujaa uskoa ja saivat helläsydämisen ja intomielisen ranskalaisen pyyhkäisemään syrjään monet esteet, jotka tuntuivat vastustavan hänen järkeilyänsä, ja takertumaan ohueen lankaan, jonka varassa hänen olettamuksensa oli. Hänen harrastuksensa ja myötätuntonsa olivat jo alusta alkaen virinneet ja kävivät yhä voimakkaammiksi sitä mukaa kuin hän joka päivä oppi paremmin ymmärtämään tytön luonnetta, joka herätti hänessä samalla kertaa sekä sääliä että ihailua. Tytön kärsivällisyys ja lempeys, hänen täydellinen itsensäkieltämisensä hänen osoittaessansa horjumattomasti kiintyneensä mieheen, joka oli tehnyt hänelle vääryyttä, ja hänen itsepintainen uskollisuutensa aikaisempia liittolaisiansa kohtaan tehosivat Saint Hubertin luontaiseen ritarillisuuteen, ja entistä varmemmin hän päätti, että vaikka lopulta kävisikin ilmi, ettei tyttö ollut Isabeau de Chailles, joksi hän häntä uskoi, ajattelisi hän tytön tulevaisuutta huolehtien erikoisesti hänen menestyksestänsä. Diana oli useista syistä taipuvainen uskomaan häntä, mutta pelkäsi hänen arvelunsa toteutumista, joka vain tekisi Pojun rikkomisen yhä pahemmaksi pulmaksi, vieläkin hirveämmäksi kuin se oli aluksi näyttänyt. Senvuoksi Dianasta tuntui Saint Hubertin päättely sekä johdonmukaiselta että sitovalta, ja kreivin paljastukset vain syvensivät vastuunalaisuudentuntoa, joka häntä painoi, ja kiihoitti hänen vakavaa haluansa noudattaa naisellisen sydämensä kehoitusta. Mutta eivät pyynnöt eivätkä rukoukset jaksaneet järkyttää sheikin horjumatonta päätöstä. Yhä vielä epäillen tai ainakin tahtoen näyttää epäilevänsä Ahmed kuunteli äänettömänä kaikkia Saint Hubertin toiveikkaita vakuutuksia ja vastusti innokkaasti Dianan vetoomuksia. Hän oli ehdottomasti päättänyt, ettei Dianan pitäisi mennä käymään El-Hassissa.
Vieläpä hän jostakin syystä, jota hän ei tahtonut selittää, vaati jyrkästi, ettei ainoakaan vihjaus tytön mahdollisesta syntyperästä pääsisi Pojun korviin. Ja siinä suhteessa Diana pakostakin oli yhtä mieltä hänen kanssansa, sillä Pojun suhtautumisen vuoksi oli mahdoton edeltä käsin arvata, minkä vaikutuksen se tieto tekisi häneen. Hän oli kirjaimellisesti totellut isänsä määräystä eikä ollut enää käynyt El-Hassissa, jättäen tytön ajattelemaan, mitä halusi. Ja paluu-illastansa saakka hän ei ainoastaan ollut kieltäytynyt puhumasta tytöstä, vaan oli lisäksi vetäytynyt jöröttelemään yksinänsä ja pysytellyt jäykästi erossa perhepiiristä. Dianakin oli tavannut hänet vain kerran, lyhyen, ainoastaan viisi minuuttia kestäneen puhelun aikana, joka oli ollut kiusallinen ja epätyydyttävä heistä molemmista.
Joukko nuoria hevosia oli paraillaan opetettavina ratsuiksi, ja se tarjosi hänelle tekosyyn olla poissa muiden seurasta. Hän oli viettänyt päivänsä ankarassa touhussa ratsastusmestarien parissa, joiden kanssa hän oli uurastanut auringon noususta sen laskuun saakka, väsyttäen itseänsä raskaassa ruumiillisessa työssä, turhaan koettaessaan unohtaa alituisesti rinnassansa riehuvaa sielullista myrskyä, rakkauden ja vihan välistä taistelua, joka päiväiseen aikaan, kun hänen oli pakko keskittää kaikki ajatuksensa ja koko huomionsa käsittelemiinsä, vaikeasti hillittäviin eläimiin, pysyi hieman tyynempänä, mutta joka aina iltaisin alkoi jälleen raivota yhtä vimmaisesti kuin ennenkin ja teki yksinäisyydessä — hänen entisen telttansa paikalle pystytetyssä uudessa teltassa — vietetyt pitkät tunnit tuskaiseksi helvetiksi, uurtaen hänen kasvoihinsa lähtemättömiä vakoja. Häntä oli palvelemassa ainoastaan S'rir, sillä Ramadan oli huolehtimassa El-Hassin leiristä; hän oli yksin ajatuksineen, yksin jäytävine katumuksineen, ja hitaasti, mutta varmasti se tukahdutti vihan, jonka vallassa hän vielä luuli sydämensä olevan.
Ja Caryll oli muuttunut melkein yhtä yksinäiseksi erakoksi kuin hänen veljensäkin oli. Hän oli alusta alkaen ollut kylmän eristäytyvä ja luoksepääsemätön; hän näyttäytyi toisten seurassa vain vähän aikaa kerrallaan ja niin harvoin kuin kohteliaisuus suinkin myönsi. Ainoastaan Saint Hubertin seurassa hänen jäykkyytensä vähän laukesi, mutta silloinkin hän oli vaitelias ja itseensäsulkeutunut. Hän ei ollut hiiskunut mitään siitä, että Poju oli aamuvarhaisella käynyt hänen teltassaan, eikä kertaakaan vihjaissut café mauressa sattuneeseen mellakkaan, josta sheikki ei vielä tiennyt mitään.
Mutta Saint Hubert oli heti arvannut, että kadonnut tyttö, Caryllin mielenkiinnon herättäjä, oleili nyt El-Hassissa. Ja Pojun saapumisen jälkeisenä päivänä hän oli mutkattomasti kajonnut tapahtumaan ja suoraan tiedustanut Caryllilta tytön ryöstäjää. Tähän kysymykseen hän oli saanut vain happamen vastauksen: »En tiedä. En tuntisi sitä kirottua raakalaista, jos hänet näkisinkin.» Mutta Saint Hubert oli lukenut totuuden hänen punehtuneista kasvoistansa ja hänen silmiinsä välähtäneestä vihan leimahduksesta.
Ja aina toivoen saavansa lisävalaistusta asiaan, joka melkein yksinomaan askarrutti hänen mieltänsä, hän oli ihan peittelemättä kertonut Caryllille samana iltapäivänä El-Hassissa tekemästään havainnosta, vaatinut häntäkin puolestansa olemaan avomielinen, kumonnut hänen vastaväitteensä ja udellut häneltä vähitellen kaikki, mitä hän tytöstä tiesi. Mutta Caryll ei ollut osannut ilmaista mitään sellaista, mitä Saint Hubert ei jo ollut saanut selville, ja tämä ensimmäinen avomielisyyden purkaus oli samalla ollut myöskin viimeinen. Senjälkeen oli Saint Hubert nähnyt häntä yhtä vähän kuin muutkin.
Ja tällä tavoin oli hitaasti vierinyt neljä päivää surkeassa jännityksessä. Dianaa oli niiden aikana kalvanut ankara levottomuus, jonka vain sheikin tavallistakin hellempi esiintyminen oli tehnyt siedettäväksi. Ainoastaan heidän ollessansa kahden kesken syvenivät syvät rypyt, jotka olivat synkistäneet Ahmedin kasvoja Pojun paluusta saakka. Vain silloin salli hän Dianan nähdä vilahduksenkaan taistelusta, jota hän kävi mielessään, samalla kun Saint Hubertin lujan vakaumuksen herättämä epäilys ponnisti sitä melkein intohimoista toivetta vastaan, ettei hänen poikansa uhri osoittautuisi Isabeau de Chaillesiksi, jonka kohtalo oli niin kauan kiinnittänyt hänen mieltänsä. Hän ei voisi tehdä mitään, ennenkuin saisi varmuuden. Ja kun hän sen saisi, mitä hän sitten voisi tehdä? Kerran toisensa jälkeen hän kysyi sitä itseltään.