Jos tyttö olisi de Chaillesin tytär, voisiko hän pakottaa Pojun antamaan saman myöhäisen hyvityksen kuin hän itse oli antanut sille naiselle, jolle hän oli tehnyt vääryyttä? Rakkautta, joka oli ollut hänen ja hänen vaimonsa pelastus, ei ehkä olisi tässä toisessa tapauksessa. Pojun todelliset tunteet olivat tuntematon suure. Ja jos hän sitoisi tytön rakkaudettomaan avioliittoon vain välttämättömyyden pakosta, eikö siitä saattaisi koitua tytölle vieläkin suurempia kärsimyksiä kuin hän oli tähän saakka kestänyt?
Tulevaisuus tuntui toivottamalta pulmalta, joka näytti päivä päivältä käyvän yhä toivottomammaksi ja sekavammaksi. Ja tästä vaikeudesta oli alkuperäisesi vastuussa juuri hän itse.
Isäin synnit.
Hänen omansa ja nyt Pojun.
Häpeä ja katumus, jotka olivat painaneet häntä kaksikymmentä vuotta, eivät olleet milloinkaan tuntuneet niin tuskallisilta kuin nyt. Ei milloinkaan ollut Nemesiksen käsi tuntunut rusentavan häntä niin raskaasti.
Saint Hubertin aina iltaisin poistuttua omaan telttaansa, jättäen aviopuolisot yksin, oli Diana nähnyt miehensä häneen suunnatuissa silmissä ilmeen, joka oli nostanut nyyhkytyksen hänen kurkkuunsa ja kiidättänyt hänet Ahmedin syliin sääliväisen myötätunnon vallassa kuiskaillen vakuuttamaan rakkauttansa ja suuteloillaan tukahduttamaan toisen huulilta pusertuvat katkerat itsesyytökset. Mennyt oli mennyttä, väitti hän, ja oliko hän kertaakaan moittinut Ahmedia? Ja mitä olisi hänen elämänsä ollut ilman Ahmedin rakkautta, ilman hänen kumppanuutensa tuottamaa riemua? Se olisi ollut tarkoitukseton, epätäydellinen elämä.
Jollei Ahmed olisi ottanut häntä niinkuin otti, jollei hän olisi pakottanut häntä tunnustamaan naisellisuuttansa, ei hän olisi milloinkaan saanut tuntea syvää onnea, jonka hän Ahmedin toimesta oli saanut vaimona ja äitinä. Pitikö Ahmedin rääkätä itseänsä jatkuvasti muistelemalla sellaista, minkä hän, Diana, oli aikoja sitten unohtanut? Eikö Ahmed ollut sovittanut, enemmänkin kuin sovittanut, noita muutamia lyhyitä onnettomia kuukausia vuosikausien uskollisella rakkaudella ja huomaavaisuudella, joka oli käynyt yli hänen odotustensa ja tehnyt heidän yhdyselämänsä ihanteelliseksi kumppanusliitoksi? Ja totisesti oli Ahmed saanut maksaa hinnan siitä surusta silloin, aikanansa, kestämällä murhetta, suurempaa kuin hänen, Dianan, oli koskaan tarvinnut kestää. Kärsimysten kautta oli rakkaus tullut heille molemmille, sellainen rakkaus, joka oli liian ylevä jättääksensä sijaa pahoittelulle, liian täydellinen turmeltavaksi katkerilla muistoilla.
Siten oli hän vetoavasti puhellut Ahmedille, kuten hän oli tehnyt lukemattomia kertoja ennenkin, kun katumus oli masentanut miestä, niin että hänen sydäntänsä vihloi.
Vain hän yksin näki Ahmedin silloin, kun häneltä oli kiskaistu pois luonteenomainen kopean ylpeyden naamari, vain hän näki sheikin syvän nöyrtymyksen, jota hän tuskin jaksoi kestää.
Eikä Ahmedin kalvava katumus ollut edes heidän avioelämänsä alkuaikoina pukeutunut niin katkeriin muotoihin kuin neljänä viimeksi kuluneena päivänä; sen jälkeen, kun Ahmed oli ensiksi tajunnut rakastavansa vaimoaan, ei hän koskaan ollut osoittanut kiintymystään niin avoimesti ja pidättymättä. Hän oli aina Dianaa kohtaan huomaavainen ja lempeä, mutta Pojun paluun jälkeen oli hänen hellä huomaavaisuutensa ollut suurempi kuin Diana oli koskaan ennen kokenut. Hänen kaikki tekonsa, kaikki sanansa ja eleensä ja kaikki ajatuksensa näyttivät keskittyvän Dianaan.