Koko hänen ruumistansa kolotti, hänen suutansa poltti jano, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa koski vettä. Mutta pieni huone, jossa hän huomasi olevansa, oli ihan alaston. Ja jos siellä olisikin ollut vettä, tunsi hän, ettei hän olisi mitenkään päässyt sitä juomaan, sillä hänen kätensä ja jalkansa olivat sidotut, häntä vaivasi vahingoittunut olkapää, joten hän oli tyyten avuton ja liikuntakyvytön.
Hänen kasvonsa olivat kankeat ja tahmeat otsassa olevasta ammottavasta haavasta vuotaneesta verestä, ja kun hän nuolaistessaan kuivia huuliansa tunsi sen suolaisen maun, johti se elävästi hänen mieleensä varhaisen aamun tapaukset.
Häneltä puristui syvä ähkäisy, ja muutamia minuutteja hän rimpuili epätoivoisesti, kuoleman jäytäessä sydäntä, turhaan koettaen vapautua häntä kahlehtivista siteistä. Mutta ne oli solmittu liian perinpohjaisesti, ja oivaltaen hyödyttömästi hukkaavansa voimiensa rippeitä hän pian lakkasi rehkimästä ja jäi virumaan hiljaa kasvojensa nytkähdellessä suonenvedontapaisesti. Hän ei ajatellut itseänsä. Omaa kohtaloansa hän saattoi odottaa stoalaisen välinpitämättömästi, mikä osittain oli peritty luonteenpiirre, osittain elinaikaisen harjoituksen tulos. Jäikö hän eloon vai kuoliko hän, se oli sillä hetkellä merkityksetön seikka — häneen itseensä nähden. Tyttö se oli vallannut hänen ajatuksensa. Tytön tähden hän tuskaili. Millaiseen vaaraan hän oli ajattelemattomassa tuhmuudessansa syössyt Jasminin? Kuinka epätoivoisessa pinteessä saattoi tyttö olla tälläkin hetkellä hänen viruessansa sidottuna kuin peto kykenemättä rientämään avuksi? Jasmin, Jasmin — hänen riemunsa hento neito! Pitikö jonkun toisen käden, karkeamman ja raaemman kuin hänen, poimia ja runnella tämä hento kukka, jota hän oli arvellut helliä rakkautensa tarhassa? Mikä kolmasti kirottu tomppeli hän olikaan ollut!
Juuri hänen tähtensä oli Jasmin uhitellut noiden pahamaineisten kunnaiden vaaroja. Hänen oma kopea röyhkeytensä oli kannustanut häntä ratsastamaan yksin kohtauspaikalle, halveksivasti hyläten luotaan saattajansa, joiden valppaus olisi torjunut tämän niin äkillisesti ja traagillisesti yllättäneen onnettomuuden.
Jasmin oli luottanut häneen, ja sekä miehenä että rakastajana hän oli perinpohjaisesti pettänyt tämän luottamuksen. Tyttö oli uskonut hänen suojelevan itseänsä, ja sokean varmassa itserakkaudessaan hän oli lyönyt laimin häneen lapsuudesta saakka juurrutetun varovaisuuden vähäisimmätkin alkeet. Itseensäluottavana hän oli antautunut tunteittensa leikkikaluksi, ja ajatellen ainoastaan rakkauttansa hän oli joutunut satimeen kuin reiässään pujahteleva rotta.
Minkälaiset olivat sen seuraukset Jasminille?
Hänet valtasi rusentava häpeä ja katumus, ja murhaava pelko sai hänet taaskin rajusti kiskomaan kahleitansa, kunnes verta alkoi jälleen tulvia hänen otsassansa olevasta haavasta ja hän retkahti takaisin puolittain istuvasta asennosta, johon hän oli ponnistautunut. Hän kiemurteli sielunhädässään, samalla kun hänen rääkätyt aivonsa loihtivat esille tuhansia kuvia, tuhansia hirveitä mahdollisuuksia, jotka saattoivat hänet mielipuolisuuden partaalle.
»Jasmin», kuiski hän vavahtelevin huulin, »pieni armaani — Jasmin!» Muutamia tunteja aikaisemmin tyttö oli hänestä ollut pelkästään ohimenevän huvin väline, uusi hauskuus, josta hän nauttisi, kunnes mielenkiinto laimenisi — mutta nyt hän ei voinut ajatella elämää ilman Jasminia.
Sattuma oli viskannut tämän vaeltavan maurilaisen käärmeenlumoojan tyttären hänen tiellensä hänen ollessansa matkalla kaukana oman alueensa pohjoispuolella. Ollessansa muutamana iltana leiriytyneenä vähäisen kylän ulkoliepeille hän oli viettänyt joutohetken pienessä huonosti valaistussa kahvilapahasessa, juoden inhoittavaa kahvia ja tarkkaillen huvittelua, joka yhtä poikkeusta lukuunottamatta oli hänestä tuiki ikävystyttävää. Käärmeenlumoojan esitykset olivat harvinaisuudellansa viehättäneet häntä. Itse maurilainen, tuikea, äänetön jättiläinen mieheksi, jolla oli raa'at ja pahaenteiset kasvot, ei ollut herättänyt hänessä muuta kuin inhoa. Mutta tyttö oli uudenlaatuinen ja tehosi hänen harhailevaan makuunsa.
Vaikka hän olikin hunnuton ja kuului sangen vähän kunnioitettuun ihmisluokkaan, ei hän silti suinkaan ollut niin julkean tungettelevainen kuin hänen kaltaisensa tavallisesti ovat. Päin vastoin hän käyttäytyi kainosti ja luontaisen arvokkaasti, mikä oli kummallisen ristiriitaista hänen asunsa ja ammattinsa kanssa.