Ja lopulta juuri tyttö, joka istui kasvot häneltä piilossa olevalle puolelle päin, näki jotakin ja päästi hiljaisen, tukahdutetun kirkaisun, ja hän ponnahti pystyyn, samalla kun kuula naksahti kallion kupeeseen, johon hänen päänsä oli sekuntia aikaisemmin nojannut. Hän kiskaisi revolverin vyöstään, työnsi tytön taaksensa ja pyörähti hätyyttäjiä vastaan.
Mutta hänen kääntyessänsä leimahti polttava liekki hänen otsalleen, hän horjahti, ja hänen laukauksensa meni harhaan.
Hän näki lyhyen vilahduksen kolmesta kookkaasta, valkopukuisesta olennosta, sitten sokaisi hänet kasvoille valahtanut veri, ja hän hoippui askeleen eteenpäin ja suistui päistikkaa kallionkielekkeeltä. Putous oli kolmen metrin korkuinen, ja alas tullessaan hän kolautti oikean olkapäänsä terävän, järkkymättömän kivijärkäleen särmään. Se oli joko murtunut tai nyrjähtänyt, siitä hän oli varma, ja hammasta purren hän koetti kierittäytyä toiselle kyljelleen, hapuillen vasemmalla kädellänsä asetta, joka oli pudonnut hänen alleen. Huumaantuneena tärähdyksestä ja tuskaisena kivusta hän oli noussut polvillensa, kun hänen päähänsä tärähtänyt ankara isku kellisti hänet jälleen kasvoilleen. Hänen korvissansa humisi kuin meren pauhu, ja hänestä tuntui, että hän putosi vinhaa vauhtia yhä syvemmälle pimeään kuiluun.
Ellottavasta tajuttomuudesta hän ponnisteli takaisin elämään, aluksi tuntien vain päätänsä repivän tuskan ja kiduttavan kiusallisen janon.
Puolittain tietoisen vaaranvaiston kannustamana hän koetti liikkua, mutta ensimmäisen yrityksen jälkeen hän retkahti takaisin, hänen päätänsä pyörrytti, ja hänen ruumiinsa kylpi hiessä.
Vähän aikaa hän virui hiljaa, silmät ummessa, koettaen päästä jälleen itsensä herraksi, hajoittaa sakean usvan, joka tuntui laskeutuneen hänen aivoillensa. Hän ei lainkaan muistanut, mitä oli tapahtunut, jopa hänen entinen elämänsäkin oli pimeyttä, josta selvästi ja kirkkaasti pilkotti vain yksi asia.
Hän muisti nimensä. Hän oli Ahmed ben Hassan — ja joku oli sanonut hänen isäänsä pahaksihengeksi. Mutta se oli typerää pilaa. Sillä jos se olisi totta, niin miten olisi 'pikku äiti' — jonka hän varmasti tiesi enkeliksi — olisi ikinä voinut mennä naimisiin hänen kanssansa? Mutta sittenkin: kuka oli 'pikku äiti' — ja kuka totisesti oli Ahmed ben Hassan?
Ajatteleminen oli tuskallista, mutta vaivaloisesti hän pohti sekavia kysymyksiä, joihin hänen huumautuneet aivonsa eivät suostuneet vastaamaan, kunnes miettiminen vihdoin kävi mahdottomaksi ja hänet valtasi avuton raivo, minkä jälkeen hän jäi virumaan nääntyneenä ja mutisten epäselvästi.
Sitten heräsi pelko — todellinen lamauttava kauhuntunne; hän pelkäsi itseänsä, pelkäsi häntä verhoavaa mielenpimeyttä. Tukahdutetusti parahtaen hän meni uudelleen tajuttomaksi.
Tunnin tai parin kuluttua hän heräsi jälleen, tällä kertaa täysin tajuissansa.