Tyttöä puistatti ja hän painautui likemmäksi miestä pilkistäen hermostuneena hänen olkansa ylitse ikäänkuin peläten näkymättömiä kuuntelijoita.
»Hän kuuluu olevan pahahenki», supatti hän arasti, ja hänen levällään olevista silmistänsä kuvastui pelkoa. »Hän ei muka ole oikea, naisesta syntynyt arabialainen, vaan afriitti, jonka yliluonnollista voimaa ja valtaa kaikki pelkäävät, joka hallitsee heimoansa taika- ja lumoustempuilla ja ratsastaa vinhemmin kuin myrskytuuli ja jonka silmät säihkyvät kuin taivaan tulivasamat. Ja hän on kuolematon, sillä moni on koettanut surmata hänet, mutta onnistumatta. Sen olen kuullut enkä uskalla kertoa sinulle enempää, ettei —» Hän katkaisi lauseensa äkkiä ja vetäytyi taaksepäin, vapisten taikauskoisen pelon vallassa ja koettaen lukea toisen ajatuksia hänen tutkimattomista kasvoistansa. »Oletko Varma, ettet ole hänen sukuansa?» huohotti hän arkaillen. Hiljaa naurahtaen mies sieppasi hänet syliinsä ja piti häntä kiinni.
»Entä jos olisin — rakastaisitko minua vähemmän?»
Minuutin murto-osan tyttö empi, väristen toisen syleilyssä. Sitten hänen rinnastansa pusertui voimakas nyyhkytys.
»En — en!» huudahti hän ja takertui kiinni mieheen. »Olepa haltia tai ihminen, rakastan sinua — enkä ole milloinkaan ennen rakastanut!» Hänen pieni lakkinsa oli pudonnut päästä, ja hänen tummien hiustensa tuoksu vaikutti hienon huumausaineen tavoin, kun mies voitonriemuisena ja hänen kauneudestaan nauttien kallistui hänen puoleensa.
»Jasmin, armaani, riemuni kukka — onko ainoakaan neito koskaan ollut noin ihana!» Puhe oli melkein tyyten vaimennut, ja vetäytyneinä hieman erilleen he istuivat, katsellen toisiansa silmiin, vaipuneina onnensa hurmioon.
Mutta koko kiihkeän, myrskyisen armastelunsa ajan nuorukainen oli pitänyt huulensa kurissa näyttämättä lainkaan kiirehtivän luomaan valoa hänen olemustansa verhoavaan salaperäiseen hämärään.
Ja ikäänkuin tyytyväisenä pelkästään siihen tietoon, että mies rakasti häntä, ei tyttö enää yrittänytkään tunkeutua hänen salaisuuksiinsa.
He istuivat niin hiljaa, että vilkkaat, tirskuvat linnut eivät välittäneet mitään heistä ja läheiselle kivilohkareelle juoksi vihreä sisilisko pelottomasti heitä tarkkailemaan.
Auringon lämmittävät säteet eivät muistuttaneet heille ajan kulusta, ja huomaamatta vierivät pitkät hetket hitaasti heidän ohitsensa. Mies oli unohtanut palvelijansa, unohtanut, kuinka vaaralliset nämä ryövärien tyyssijoinansa pitämät kunnaat olivat, unohtanut kaiken muun paitsi tyttöä, joka oli polvillaan hänen jalkojensa juuressa hennot kädet ristissä helmassaan. Mietteihinsä vaipuneena hän ei kuullut mitään muuta kuin tytön äänen hiljaisen, pehmeän soinnun, hänen palavat silmänsä näkivät ainoastansa tytön ihmeellisen, kiehtovan kauneuden.