»Ei, ei», jupisi hän hiljaa, »ei hänelle ole tapahtunut mitään pahaa.
Enkä minä ole haamu, vaan nainen kuten sinäkin, ja rakastan häntä,
kuten sinäkin häntä rakastat. Jasmin, Jasmin, etkö arvaa, kuka olen?
Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään minusta, omasta —»
Hän keskeytti äkkiä puheensa kuullessaan ääntä, joka sai hänet ponnahtamaan pystyyn, samalla kun hänen kätensä vaistomaisesti hapuili revolveria, jota hän ei ollut pitänyt muassansa vuosikausiin. Tuskin uskoen korviansa hän sitten seisoi, kuunnellen ulkoa kantautuvaa hurjaa hälinää, pyssyjen pauketta ja vihollisäänien käheitä huutoja, jotka johtivat hänen mieleensä entisyyden kauhean muiston, Ibrahim Omairin ajan.
Ja hetkiseksi lamaantuneena hän tuijotti tylsästi tyttöön, ja tämä vuorostansa katseli häntä säikähtynein silmin, joista alkoi kuvastua voimakasta pelkoa. Sitten kuului kamalasta melusta Saint Hubertin huuto, ja heräten toimintaan Diana tarttui tytön ranteeseen ja kiidätti hänet ulompaan huoneeseen. Ja heidän juostessansa räsähti heidän takanansa vaate, ja kuului teltan kallisarvoisten verhojen lävitse kiitävän kuulan vingahdus.
Kyyristyen vaistomaisesti kumaraan Diana syöksyi ovelle, raahaten Jasminia mukanaan, ja sitten ulko-ilmaan, jossa Saint Hubert seisoi revolveri kädessään, yhäti huutaen häntä. Kreivin kasvot olivat tuhkanväriset, ja Dianan ehdittyä hänen luoksensa hän mutisi jotakin, mitä toinen ei erottanut, ja kiersi kätensä suonenvedontapaisesti hänen ympärilleen.
Ja takertuneena häneen henkeänsä pidättäen Diana silmäili ympärilleen päästäksensä selville hälinän syystä ja jäykistyi äkkiä, samalla kun häneltä pääsi pieni ähkäisy ja hänen sydämensä tuntui harppaavan yhden sykähdyksen ylitse.
Heitä kohti riensivät Ramadan ja Mohamed, tuoden hevosia, kun taas vahtimiehistön telttojen ympärillä vallitsi hornamainen meteli.
Ruudinsavu ja tuprahtelevat hiekka- ja tomupilvet tekivät näkemisen vaikeaksi, mutta katsettansa pinnistäen Diana erotti pienen kourallisen heimonsa miehiä, jotka uljaasti koettivat torjua kuusi kertaa lukuisampia ahdistajia, mutta erotti myöskin, että heidän rohkeutensa oli hyödytön ja että he vähitellen peräytyivät heitä vastaan hyökkäävän ylivoiman tieltä. Rosvoja — Ahmedin alueella! Se oli melkein uskomatonta. Ja hänen omat miehensä — täytyikö hänen seistä alallaan katselemassa, kun heidät surmattiin hänen silmiensä edessä? Hän kääntyi Saint Hubertiin puoleen, huudahtaen vihlovasti:
»Raoul — miehet!»
»Älä välitä miehistä», vastasi kreivi jyrkästi. »Sinua — ja tyttöä minä vain ajattelen. Hyvä Jumala, minkä tähden pitikin Ahmedin kutsua pois vahdit pohjoiselta rajalta! Kuule, Diane», lisäsi hän käheästi, huomaamattaan tiukaten käsivartensa otetta, »jos he ennättävät luoksemme ajoissa — Ramadan ja Mohamed — laittaudu pois niin nopeasti kuin pääset! Älä odota minua äläkä heitä — vaan ratsasta vinhemmin kuin koskaan eläissäsi! Jumalan kiitos, hevoset ovat levänneet!»
Lupaamatta tai väittämättä vastaan Diana vain tarttui hänen käteensä. Samalla hetkellä pääsi Saint Hubertilta syvä voihkaisu ja hän sysäsi rajusti Dianaa taemmaksi, sijoittuen itse eteen estääksensä häntä näkemästä sellaista, mitä ei halunnut hänen näkevän. Mutta Diana oli ehtinyt nähdä, ja jännittäytyen kreivin pitelevää kättä vastaan hän seisoi säikkymättä kuulia, joita kuurona räiskyi hänen ympärillänsä, tähysti lähestyviä rosvoja silmissänsä kova kiukun välke.