Hänen puolustajansa olivat kaatuneet, pyyhkäistyt pois näkyvistä, kun hyökkääjät olivat säälimättä ratsastaneet heidän ylitsensä. Jälellä olivat ainoastaan Ramadan ja Mohamed. Ja Dianan katsellessa Mohamed äkkiä heilautti kätensä ylös ja kellahti pitkäkseen hietikolle. Ja kumartuneena syvälle satulassaan kiiti Ramadan yksin täyttä laukkaa eteenpäin, taluttaen vierellänsä kolmea ratsua.
Riemusta ulvoen riensivät rosvot eteenpäin maassa viruvan Mohamedin ylitse, tulivat yhä lähemmäksi, kunnes melu kävi korviahuumaavaksi, kunnes Diana kauhusta vapisten näki Ramadanin vihollisten ympäröimänä. Vihlova kirkaisu sai hänet sitten pahaa aavistaen nopeasti pyörähtämään tyttöön päin, joka siihen saakka oli äänettömänä seissyt hänen vierellään. Häneen ei ollut osunut harhautunut kuula, vaan hänet oli pakottanut kyyristymään maahan ainoastaan pelko, joka vääristi hänen kasvojansa, ja painaen päätänsä käsiinsä hän kirkuen hoki nimeä, joka oli myöskin Dianan huulilla.
Viimeinen raju tuoksahdus, vielä yksi räiskyvä yhteislaukaus, joka ilmeisen tahallisesti ammuttiin liian ylhäälle ja meni vahinkoa tekemättä heidän päittensä ylitse, ja rosvot olivat heidän kimpussaan.
Saint Hubert kääntyi äkkiä ympäri, sysäsi molemmat naiset taaksensa teltan seinää vasten, ja kääntyi hyökkääjiä vastaan, suojaten naisia omalla ruumiillansa, ja ampuen kylmäverisesti ja panoksia säästäen, mutta sydämessänsä kuolemanpelko, vaikkakaan ei hänen itsensä tähden.
Vain hetkinen vielä, sitten alkoi helvetillinen mellakka, eikä Diana koskaan selvästi muistanut, mitä tapahtui muutamien seuraavien minuuttien aikana.
Hänen pelkonsa hukkui hänet vallanneeseen kylmään, kiihkoiseen raivoon, ja häntä vimmastutti oma avuttomuutensa ja se, ettei hän kyennyt auttamaan miestä, joka suojasi häntä kuulien viuhuessa heidän ympärillänsä, mutta ihmeellistä kylläkin osumatta heihin.
Hornamainen melu löi hänen korvansa lukkoon, hän ei nähnyt, mitä tapahtui, ja hänellä oli kummallinen tunne, ettei tämä kaikki ollutkaan todellista, vaan painajaisunta, ja se se sitoi hänet liikkumattomaksi, hämmensi hänen ajatuksensa, joten hän tajusi selvästi vain yhden seikan — hänen lähellään kirkui melkein mielipuolena tyttö, jonka parkunaa hän koetti vaimentaa painamalla häntä rintaansa vasten.
Hän oli vetänyt tyttöä likemmäksi itseänsä vasten, kun äkkiä teltan seinä, jota vastaan hän kyyrötti, tuntui takana antavan perään, ja samalla kun koko laitos hitaasti luhistui, hän tunsi, että Jasmin kiskaistiin hänen syleilystään, ja näki kaikkialla ympärillänsä outoja kasvoja ja polkevia hevostenkavioita. Ja samassa Saint Hubert horjahti ja hoippui taaksepäin, ja Diana kaatui kasvoillensa kreivin painon rusentamana.
Hän virui pitkänänsä maassa, haukkoen henkeänsä, huumaantuneena ja sairaana pelosta, joka hänet jälleen valtasi.
Mutta pelkoa voimakkaammin muistui hänen mieleensä Raoul, Raoul, joka kenties oli kuollut suojellaksensa häntä. Hitaasti ja tuskallisesti hän kiskoutui pois Saint Hubertin alta ja nousi istumaan, puhdistaen hiekkaa silmistänsä ja suustansa ja ihmetellen äkkiä alkanutta syvää hiljaisuutta.