Ja nyt kun hän tiesi, ei hän voinut muuta kuin lukita tietonsa sydämensä salaisimpaan sopukkaan ja kiittää Raoulin tähden Jumalaa siitä, että ainoastaan hän oli kuullut lohduttoman miehen surkean valituksen.
Katkonainen jupiseminen oli vaimennut, ja taaskin lepäsi haavoittunut hiljaa, niin hiljaa, että Dianan äkkiä valtasi pelko ja hän sujautti nopeasti kätensä Raoulin paidan povelle. Mutta taintuneen miehen sydän sykki vielä, vaikkakin heikosti, ja huojennuksesta nyyhkyttäen Diana koetti vetää häntä mukavampaan asentoon.
Mutta hänen huojennuksensa oli vain hetkellinen. Kun tunti vieri verkkaisesti toisensa jälkeen ja hänen ikävöimänsä apu yhä viipyi, katseli hän yhä huolestuneempana polvillansa lepääviä, pingoittuneita, kalpeita kasvoja, käsittäen Raoulin voimien ehtyvän ja hänen tilansa käyvän uhkaavammaksi. Jos hänen hyväksensä oli mieli tehdä jotakin, oli se tehtävä pian, jokainen tuhlattu minuutti vähensi hänen parantumisensa mahdollisuutta ja lisäsi vaaraa.
Vähänväliä hän epätoivoissaan suuntasi katseensa korkean hietaharjanteen laelle ja herkisti korviansa kuullaksensa nelistävien hevosten kavioiden töminää. Oliko sananviejä uupunut kesken? Kuluisiko vielä tuntikausia, ennenkuin apua tulisi — ja olisiko sitten liian myöhäistä? Eikö Raoul sitten enää olisi ihmisvoimin autettavissa? Löydettäisiinkö hänen sylistänsä vain ruumis? Hänen kasvoillensa lehahti tuskaisen ihmettelyn ilme. Raoulko kuolisi! Hän ei ollut milloinkaan kuvitellut sellaista aikaa, jolloin he eivät enää saisi lausua Raoulia tervetulleeksi, kuten hänet oli aina lausuttu, jolloin Raoul ei enää toisi sivistyksen tuulahduksia heidän eristettyyn elämäänsä. Hänen tulonsa oli aina merkinnyt niin paljon heille molemmille. Menettää hänet, ja menettää hänet tällä tavoin! Diana väänteli käsiänsä epätoivoissaan. Miten tulisi Ahmed toimeen ilman Raoulia?
Minkä tähden, minkä tähden ei apua kuulunut?
Joskin Ahmed olisi vielä Ras-Djebelissä, niin pitäisi Gastonin ja Jusefin ihmetellä heidän poissaoloaan, sillä hän oli tilannut teetä tavalliseen aikaan eikä ollut maininnut viipyvänsä kauan ratsastamassa.
Ja nyt oli melkein ilta käsissä. Aurinko oli painunut ympäröivien hiekkakunnaiden reunan taakse, ja viileä tuuli yltyi, värisyttäen häntä pieksäessään ohutta silkkipuseroa, joka samoin kuin hänen valkeat ratsastushousunsa olivat Saint Hubertin veren tahraamat ja kostuttamat.
Ja hänen tarkkaillessansa pieneen, maljamaiseen keitaaseen hiipiviä pitkiä, harmaita varjoja, valtasi hänet lähestyvän pimeyden pelko, ja hän tunsi rohkeutensa horjuvan.
Hän oli yksin kuolleiden ja kuolevan kanssa. Mitä lisäkauhuja toisi yö hänelle?
Hän oli taistellut pitääksensä muistot loitolla, mutta nyt hän yhä uudelleen eli mielessänsä iltapäiväisen murhenäytelmän. Taaskin hän näki, kuinka hänen miehiänsä säälimättömästi teurastettiin, kuinka tunnottomasti polkevat jalat pusersivat viimeisen elonkipinän Mohamedin värähtelevästä ruumiista; taaskin hän kuuli Jasminin hirveät kirkaisut ja häntä kohti syöksyvän murhamiehen hurjan naurun. Kaikuisivatko ne aina hänen korvissansa, niin kauan kun hän eläisi? Tulisiko hän hulluksi, menettäisikö hän järkensä, ennenkuin apua saapuisi? Hänen äärimmilleen venytetty kestämiskykynsä katkesi äkkiä, ja yksinäisyyttä peläten hän tuijotti kauhun vallassa hajalleen kaatuneita vainajia, Ramadania, joka vihdoinkin oli tyyten sortunut ja virui pitkänään poljetulla hietikolla, Saint Hubertia, joka toisista erillään lepäsi tajuttomana hänen sylissään, ja painoi kättänsä suulleen tukahduttaaksensa huuliltaan purkautuvaa huutoa.