»Ahmed, Ahmed, tule luokseni!»
Ja hänen huutaessansa Ahmed tulikin. Hetkisen ajan Diana näki miltei mielipuolisesti hurjistunutta ratsuansa hillitsevän sheikin yksin kuvastuvan taivaanrantaa vasten. Ja rannalle vyöryvän, valtavan, valkoharjaisen aallon tavoin hänen seuralaisensa sitten kohosivat korkean hiekkaharjun laelle ja ehättivät hänen jälessään, kun hän ohjasi Eblisin jyrkkää rinnettä alaspäin uhkarohkean huimaa vauhtia, joka sai Dianan tarttumaan kurkkuunsa.
Hänen kintereillänsä kiitivät hurjassa lennossa Caryll ja Poju rinnakkain, ja heidän lähellänsä oli Diana näkevinänsä Gastonin ja S'ririn. Mutta hänen katseensa oli kuin naulattu kookkaaseen, mustaan oriiseen ja tummiin, kauniisiin kasvoihin, jotka olivat hänestä rakkaimmat koko maailmassa.
Ja ennenkuin pojat ja muut soturit olivat saaneet kiskotuiksi vimmastuneet ratsunsa pysähdyksiin, oli Ahmed heittäytynyt satulasta ja kiiruhtanut hänen luoksensa.
Seuraavalla hetkellä hän oli takertunut kiinni puolisoonsa, nyyhkyttäen hysteerisesti ja rukoillen häneltä anteeksi, samalla kun huohottaen kertoi rosvojen hyökkäyksen yksityiskohtia.
Mutta sheikin katseesta kuvastui vain rakkautta, vain rakkautta huokui hänen käsivarsiensa hellästä puristuksesta, kun hän veti Dianaa syrjään jättääksensä tilaa Gastonille, joka jo oli polvillansa Saint Hubertin vieressä.
»Ma mie, ma mie», kuiski hän äänensä värähdellessä, »koska sinulle ei ole tapahtunut vahinkoa…» Hän keskeytti lauseensa, ja häntä vapisutti puistatus, jota hänen kaikki stoalaisuutensa ei jaksanut hillitä. Lausuttuansa sitten hellän sanan hän laski Dianan maahan ja meni Saint Hubertin luokse.
Haavoittuneen ympärille ryhmäksi keräytyneet, huolestuneen näköiset arabialaiset vetäytyivät hänen tullessansa syrjään, ja ennenkuin heidän rivinsä jälleen sulkeutui hänen jälkeensä, näki Diana vilahdukselta Gastonin ja Caryllin, joiden paidanhihat olivat käärityt ylös, ja lisäksi sellaista, mikä karkoitti heikon värin häiveen, joka oli alkanut hiipiä hänen huulilleen. Ja kun sheikki muutamien minuuttien kuluttua palasi Dianan luokse, joka ponnistihe pystyyn mennäkseen puolisoansa vastaan, saattoi hän pikemminkin vain nähdä kuin kuulla kysymyksen, jota toinen tuskin jaksoi lausua.
»Ei vielä», virkkoi Ahmed, pakottautuen rauhalliseksi, »mutta se on vain ajan kysymys. Muutamia tunteja — kenties päivä tai pari. Hän on vielä tajuton, Jumalan kiitos. Jos vain saisimme kuljetetuksi hänet leiriin…» Hän kohautti olkapäitänsä hyvin toivottomasti ja kääntyi toisaalle salatakseen mielenliikutuksensa, jota hän ei tahtonut näyttää edes Dianallekaan.
Senhän Diana oli sydämessään aavistanut alusta alkaen, mutta sittenkin hän oli toivonut, ja kun hän nyt sai varman vahvistuksen pelkoonsa, tuntui se vievän häneltä puhe- ja liikuntakyvyn.