Kyynelusvan lävitse hän näki Caryllin työntyvän Saint Hubertia ympäröivästä miesryhmästä ja menevän isänsä luokse. Hän tarkkaili heitä, kun he yhdessä menivät sinne, missä Poju oli kumartuneena Ramadanin puoleen, joka S'ririn polveen tuettuna puheli nopeasti, osoittaen vuoroin kuollutta saksalaista, vuoroin maurilaista, joka nyt virui jörönä ja välinpitämättömänä.
Ja Pojun näkeminen muistutti häntä asiasta, jonka hän levottomana
Raoulin tähden oli hetkeksi unohtanut.
Poju oli pyörähtänyt sheikkiin päin kädet ojennettuina kiihkeän rukoilevasti. Diana oli liian etäällä kuullaksensa, mutta kyllin likellä nähdäksensä Pojun huulien liikkuvan, kuten hänestä näytti, rajun vetoavasti, nähdäksensä Pojun silmien hirvittävän epätoivoisen ilmeen ja hänen puolisonsa kasvoja synkistävät syvät rypyt.
Epäisikö Ahmed? Kuinka hän voisi, kun hän kerran tiesi!
Tytön parkaisut kaikuivat hänen korvissaan, kun hän kiiti miesten luokse ja syöksähti heidän väliinsä.
»Ahmed, Ahmed, Jumalan tähden — minun tähteni, salli Pojun mennä! Tyttö on Isabeau de Chailles. Minä tiedän sen.»
Vähän aikaa sheikki tuijotti hänen kosteihin, rukoileviin silmiinsä, katsoi sitten Pojuun ja nyökkäsi.
»Mene, ja olkoon Jumala kanssasi!» sanoi hän lyhyesti ja luikkasi määräyksen, joka pani viisikymmentä miestä keikahtamaan satulaan, kiljuen kuin mielipuolet.
Mutta hälinä taukosi nopeasti, kun he sijoittuivat säännöllisiin riveihin. Ja sitten alkaneen verrattain hiljaisen välihetken aikana Diana tunsi Pojun käsivarsien kiertyvän ympärillensä nopeaan, hellään syleilyyn ja kuuli hänen hiljaa jupisevan: »Pikku äiti, pikku äiti.» Sitten Poju riistäytyi pois ja meni isänsä astellessa vierellään ratsunsa luokse, jonka S'rir oli juuri taluttanut esille.
Ja hänen mennessään heilahtivat Dianan tunteet ihan äkkiä toisaalle, ja hänen mieleensä välähti kammottava ajatus, että hän ehkä lähetti poikansa kuolemaan, ja hänen oli jännitettävä kaikki voimansa jaksaaksensa pysyä hiljaa ja tarkkailla Pojun menoa. Mutta taaskin hän muisti Jasminin, ja se tukahdutti hänen huulillensa kohonneen huudon ja sai hänet häpeämään tunnepuuskaa, joka oli ollut vähällä temmata hänet valtoihinsa. Kunnian ja tavallisen ihmisyyden nimessä oli Pojun lähdettävä — eikä hänen äitinsä sopinut yrittää häntä pidättää.