Sairaana sydäntänsä raatelevasta tuskasta hän vaistomaisesti kääntyi toisen poikansa puoleen, joka seisoi hänen vierellään, mutta ennenkuin hän ehti virkkaa mitään, oli myöskin Caryll poissa.
Pojun jalka oli jo jalustimessa, kun häntä pidätti kosketus käsivarteen, ja hän pyörähti katsomaan kasvoja, jotka tuskin olivat vähemmän pingoittuneet ja riutuneet kuin hänen omansa. Hetkiseksi veljesten katseet osuivat vastakkain. Sitten Caryll teki liikkeen, jota ei saattanut tulkita väärin, ja ojensi kätensä.
»Tämä on sinun asiasi eikä minun», virkkoi hän käheästi, »mutta jos otat minut mukaan — olen kiitollinen.»
X
Sheikin päällikönteltan avarassa ulommassa huoneessa kamppaili Raoul de Saint Hubert, ei henkensä säilyttämiseksi, vaan elämänsä vähäisten rippeiden pidentämiseksi. Hän oli päättänyt elää siihen asti, kunnes Poju palaisi tai kunnes ei enää olisi toivoakaan siitä, että hän palaisi, tuoden muassaan tytön, joka merkitsi niin paljon heille molemmille, ja hän tuntui pitävän kuolemaa loitolla yksinomaan tahtonsa voimalla.
Se, että hän oli elänyt näinkin kauan, oli ihme kaikista niistä, jotka tiesivät, kuinka pahat hänen vammansa olivat, ja tuontuostakin he olivat luulleet elämän heikon kipunan sammuneen. Mutta joka kerta hän oli tointunut, ruumiillisesti heikompana, mutta rohkeus horjumattomana, vakaasti väittäen Pojun palaavan ja vielä ennen kuolemaansa saavansa varmat todistukset siitä, ettei hänen pitkä etsintänsä ollut mennyt hukkaan.
Useammin kuin kerran hän oli pyytänyt, että maurilainen tuotaisiin hänen luoksensa, mutta sheikki oli aina estellyt, peläten sellaisen kohtauksen vaikutusta, kun haavoittunut oli niin heikossa tilassa.
Paluumatka El-Hassista oli ollut hidas ja huolettava, sillä hankala maaperä oli tehnyt haavoittunutta kreiviä hätäisesti kyhätyillä paareilla kantavien miesten kävelyn vaivaloiseksi, ja lisäksi oli myöskin Ramadanista huolehdittava. Hän oli siksi pahasti vahingoittunut, ettei tavallinen mies olisi hänen sijassaan kyennyt ratsastamaan, mutta sittenkin hän oli harmistuneena väittänyt varsin hyvin jaksavansa istua hevosen selässä ja ratsastanut takaisin leiriin, vuoroin kiroillen, vuoroin sävyisästi pilkaten kumppaneitansa, jotka ratsastivat hänen molemmilla puolillansa tukeakseen häntä, kun hän heikkona huojui satulassa, johon hän kaikista huomautuksista huolimatta itsepäisesti takertui.
Dianasta ne kahdeksan kilometriä olivat tuntuneet kahdeksaltakymmeneltä. Häntä raastoi levottomuus poikien tähden, hän pelkäsi joka hetki saavansa tiedon Saint Hubertin kuolemasta, ja hän oli levännyt puolisonsa sylissä — sillä sheikki ei ollut sallinut hänen ratsastaa — vapisten jännitystä seuranneesta uupumuksesta ja pelon kalvamana.
Heidän leiriin saapuessaan oli ilta käsissä. Ja sekä henkisesti että ruumiillisesti nääntyneenä oli Diana pelkästä väsymyksestä vaipunut uneen, kun sheikki oli kantanut hänet makuuhuoneeseen, eikä ollut herännyt edes silloinkaan, kun Ahmed oli vetänyt hänen jalastaan pitkät saappaat ja riisunut veren uuttaman ratsastusasun hänen uupuneilta jäseniltään.