Koko yön hän oli nukkunut sikeästi sheikin ja Gastonin valvoessa viereisessä huoneessa. Mutta aamulla olivat hänen voimansa palanneet, ja päivällä oli hän vuorostaan sijoittunut Saint Hubertin vuoteen ääreen, salaten oman pelkonsa, jotta ei lisäisi potilaan tuskaa, ja huolehtien hänen tarpeistansa huulillansa pirteä hymy, joka aina houkutteli vastaavan välkkeen sairaan syvälle painuneihin silmiin.
Toisten levätessä hän oli ollut muutamia tunteja yksin kreivin luona ja tarkkaillessansa potilaan kasvoilla väikkyviä vaihtelevia ilmeitä aprikoinut, olikohan Raoulilla aavistustakaan El-Hassissa tapahtuneesta paljastuksesta. Kerran hän oli melkein arvellut niin olevan, sillä äkkiä herättyänsä muutamia minuutteja kestäneen oikullisen unen jälkeen oli Saint Hubert tarttunut hänen käteensä hänen kumartuessaan vuoteen ylitse ja silmäillyt häntä omituisen tarkkaavasti, minkä Diana luuli johtuvan hänen mielessänsä väikkyvästä pelosta.
»Enhän ole puhunut — joutavia, vai olenko?» oli hän supattanut. Ja häneltä päässyt lyhyt, kiihkeä helpotuksen huokaus, kun Diana rauhoitti häntä, sai viimemainitun kääntymään toisaalle salataksensa kyyneleet, jotka olisivat saattaneet kavaltaa hänet.
Voimiansa säästääkseen hän oli koko päivän puhunut vain hyvin vähän, mutta niinä muutamina tunteina, jotka he olivat kahdenkesken, oli hänen katseensa harvoin siirtynyt pois Dianan kasvoista, jolle saatu tieto teki surun haikeammaksi kuin se muutoin olisi ollut. Hän tiesi Raoulin viimeisiä kertoja katselevan sitä olentoa, joka oli hänestä rakkain maailmassa, ja nuo sanattomat jäähyväiset olivat niin liikuttavat, että Diana tuskin jaksoi istua alallaan ja tarkkailla niitä.
Mutta hän käsitti haavoittuneen tulevan levottomammaksi, jos hän loittonisi pois näkyvistä, ja niinpä hän oli koko päivän pysytellyt lähettyvillä, tuskin liikahtaen pois vuoteen vierestä edes välttämättömiä aterioita varten, jotka hänen oli pakottauduttava syömään.
Ja koko päiväksi oli leirin säännöllinen, totuttu elämä mennyt sekaisin. Ison päällikönteltan ulkopuolella oli synkän totisia arabialaisia liikkunut äänettöminä edestakaisin tai kokoutunut teltan läheisyyteen ryhmiin vakavina odottamaan tietoja siitä miehestä, joka niin kauan oli ollut heidän kaikkien ystävänsä, jonka tuloa he olivat odottaneet melkein yhtä innokkaasti kuin päällikkönsä saapumista. Ja teltan toisella laidalla viiruisissa guitouneissa kuolleitansa murehtivat naiset tuon tuostakin keskeyttivät valituksensa kuiskataksensa rukouksen Allahille rakastetun lääkärin puolesta, jonka taito oli parantanut monta, nyt hänen apunsa ulottuvilta poistunutta ihmistä.
Siten oli tunti toisensa jälkeen hitaasti mennyt menojaan, ja yhäti
Saint Hubert riutui, eikä vieläkään kuulunut mitään Caryllista ja
Pojusta.
Se oli ollut jännityksen päivä, joka oli tuntunut loppumattomalta, joka oli ärryttänyt Dianan hermot äärimmilleen ja alkanut käydä myöskin sheikin hermoille.
Päivän kallistuessa iltapuolelle oli Ahmed taipunut vaimonsa rukouksiin ja lähettänyt lisäväkeä seuraamaan El-Hassista lähteviä jälkiä, vaikka ei itse myöntänytkään sitä tarpeelliseksi. Ja mukaan oli määrätty osasto erittäin nopeilla ratsuilla varustettuja viestinkuljettajia, jotka oli sijoitettava pitkin taipaletta, jotta levottomasti odotettu sanoma saataisiin niin pian kuin suinkin mahdollista.
Sheikki oli tehnyt, mitä oli voinut, ja nyt hän ei enää osannut muuta kuin odottaa.