Salaten oman levottomuutensa hän koetti yhä uudelleen lievittää Dianan pelkoa, muistuttaen hänelle, että rosvot olivat saaneet pitkän etumatkan, lähteneet useita tunteja aikaisemmin kuin takaa-ajajat ja että jolleivät myöskin he olleet saaneet apuvoimia, — mitä, selitti hän, oli miltei mahdoton otaksua — Pojun joukkue oli paljoa lukuisampi kuin heidän.
Mutta vaikka Diana oli kuunnellut sheikkiä maltillisesti ja koettanut saada lohtua hänen vakuutuksistaan, oli Ahmed nähnyt hänen kiihtymyksensä joka tunti käyvän näkyvämmäksi, nähnyt hänen kasvojensa tunti tunnilta muuttuvan kalpeammiksi ja hänen silmiensä, joissa oli jännittynyt vainotun ilme, yhä useammin kääntyvän puolittain avonaisen oven syrjään käännettyä verhoa kohti.
Illan hiipivät varjot, pimeän lähestymistä ilmoittava juhlallinen hiljaisuus, joka tänä iltana tuntui sisältävän enemmän kuin tavallisen merkityksensä, olivat korostaneet synkkyyden ja alakuloisuuden tuntua ja synnyttäneet painostavan lamaannuksen tunteen, niin että Diana oli romahduksen partaalla. Himmeässä hämärässä, ennenkuin Gaston oli sytyttänyt lamput, hän oli istunut paikallansa, tiukasti puristaen sheikin kättä, puhumatta mitään, vain tuijottaen, kunnes ovesta vielä tunkeutuva kalpea valonhohde kivisti hänen silmiänsä. Jopa Raoulkin unohtui hänen ajatustensa kiitäessä hiekkalakeuksien ylitse, samalla kun hän kuunteli ja rukoili ja pelkäsi poikainsa puolesta, joita hän rakasti niin kiihkeän lämpimästi.
Lamppujen sytyttäminen oli vain ollut omiansa pahentamaan hänen levottomuuttaan, saamaan hänet entistä selvemmin tajuamaan, kuinka pitkä aika oli kulunut ja muistuttamaan hänelle, että yö oli tulossa.
Ja yö oli tullut tuomatta huojennusta, hänen ikävöimänsä sanoman saapumatta.
Lähes kello kymmeneen saakka hän oli varronnut ulommassa huoneessa, ja sitten sheikki oli käskenyt häntä menemään levolle, vaikka hän ei saisikaan unta. Peläten yksinäisyyttä, joka tekisi pitkät tunnit vielä äärettömän paljon pitemmiksi, äärettömän paljoa hirvittävämmiksi, hän oli melkein hurjistuneena rukoillut lupaa jäädä. Mutta Ahmed tiesi, että hänen voimiansa oli liiaksi kiristetty eivätkä ne kestäisi, ja Dianan itsensä tähden hän oli pysynyt vaatimuksessaan.
Myöskin Gaston oli mennyt nukahtamaan hiukan, ja viimeksi kuluneen tunnin sheikki oli istunut yksin ystävänsä luona, jonka hengen pelastamiseksi hän olisi ollut valmis antamaan kaikki, mitä hänellä oli.
Yö oli hiljainen ja tyyni. Ja vaikka koko leiri valvoi ja oli jalkeilla, vaikka sheikki tiesi, että hyvin likellä, ulkona kirkkaassa kuutamossa, kokoontuneina ihan teltan ovelle, oli toisia valvomassa kuten hänkin, ei hänen korviinsa tunkeutunut ainoatakaan kuiskattua sanaa, ei ainoakaan ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta, joka tuntui joka hetki käyvän yhä syvemmäksi, yhä sisältörikkaammaksi.
Iso huone oli puolipimeä, etäiset sopet olivat pimentoiset ja hämyiset. Palamassa oli ainoastaan yksi lamppu, jonka valolta varjo suojasi kuolevan silmiä ja joka loi kalpean valokehän sairasvuoteeksi muutetun leposohvan ympärille.
Ja sen valopiirin keskellä istui Ahmed ben Hassan kädet ristissä pään takana, haaveksivasti tarkkaillen Saint Hubertia, joka näytti nukkuvan, ja mielessänsä muistellen monivuotista ystävyyttä, joka oli merkinnyt hänelle niin paljon. Tuntui mahdottomalta uskoa, että se läheinen kumppanuus lähestyi loppuansa, ettei siitä, ehkä ennenkuin toinen päivä sarastaisi, olisi jälellä muuta kuin muisto.