Kaikissa hänen elämänsä tärkeissä tapahtumissa oli Raoul ollut erottamattomasti mukana.
Nuoruusvuosina Raoul oli ollut hänen oppaansa ja neuvonantajansa oudoissa ja kiukustuttavan rajoitetuissa oloissa, jotka olivat tehneet Ranskan pääkaupungin surkeaksi paikaksi aavikolla kasvaneesta pojasta; hänen miehuutensa alkuajan myrskyisinä päivinä oli hän vanhaa sheikkiä lukuunottamatta taipunut ainoastaan Raoulin vaikutukseen. Ennen otto-isänsä kuolemaa oli hän Raoulin seurassa matkustellut ja metsästellyt suurriistaa maapallon useissa kaukaisissa kolkissa. Raoul oli seisonut hänen vierellänsä silloin, kun hän oli kuullut todenperäisen kertomuksen syntymästään ja vanhemmistaan. Heimon johtajaksi tultuansa oli hän Raoulin välityksellä läheisemmässä kosketuksessa sen maailman kanssa, joka tuntui olevan niin kaukana hänen yksinäisiltä aavikoiltansa. Raouliin hän oli turvautunut saadaksensa soveliaampaa, miellyttävämpää ja läheisempää kumppanuutta, jota hänkin oli aika-ajoin kaivannut, ja hän oli aina odottanut Raoulin tuloa kiihkeämmin kuin oikein halusi itsellensäkään tunnustaa. Ja hänen syvimmän alennuksensa hetkellä oli Raoul saapunut — ja Raoulin ritarillisuuteen ja huomaavaisuuteen verrattuna hänen oman tunnottoman häikäilemättömyytensä oli täytynyt tuntua vielä tuhat kertaa tunnottomammalta ja häikäilemättömämmältä siitä naisesta, jota hän ei ollut tahtonut säästää häpeältä, vaan jota hän oli avoimesti näytellyt rakastajattarenaan naisen omaan säätyyn kuuluvalle miehelle.
Minkä tähden Diana ei ollut rakastanut Raoulia, vaan häntä? Minkä tähden he eivät olleet molemmat jättäneet häntä ansaittuun surkeuteen ja yksinäisyyteen? Jos he olisivat sen tehneet, olisi hän otaksuttavasti aikoja sitten tappanut itsensä, koska elämä ilman Dianaa olisi ollut sietämätöntä. Mutta silloin ei hänen omaatuntoansa olisi ainakaan vaivannut se, että hänen kätensä olivat Raoulin veressä, sillä suoranaisesti tai välillisesti oli hän syypää Raoulin kuolemaan.
Hän oli vaipunut tuskallisiin mietteisiinsä ja hätkähti oivaltaessansa, että haavoittuneen silmät olivat auki ja että niiden katse, josta tuikahti entisen ilkamoivan hymyn häive, oli suunnattu häneen.
Ja kreivi puhkesi puhumaan äänessänsä entinen, puolittain leikillinen, puolittain hellä sävy.
»Missä olit, Ahmed?»
Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä ja kumartui tarttumaan hänelle ojennettuihin hervottomiin, kalpeisiin sormiin.
»Helvetissä luullakseni», vastasi hän hyvin katkerasti, »tai otaksuttavasti niin likellä sitä kuin koskaan joudun. Todellinen helvetti ei voi olla paljoa pahempi kuin se, minkä itse valmistamme itsellemme.»
Useihin vuosiin ei kumpikaan heistä ollut kajonnut siihen asiaan, mutta Saint Hubert oli koko ajan tiennyt syvän katumuksen sumentavan ystävänsä onnea, ja nyt hän arvasi, millainen ajatuksenjuoksu oli aiheuttanut toisen äsken lausumat katkerat sanat.
Hän teki vähäisen, torjuvan eleen. »Tunkeutuuko helvetti — paratiisiin, mon ami?» virkkoi hän lempeän leikillisesti. »Kaksikymmentä vuotta on sinulla ollut taivas maan päällä, sinä onnellinen pahus, kuten minä saatan todistaa. Pitääkö sinun vielä muistella? Jos hän kerran voi unohtaa, miksi et sitten sinä?»