Sheikki heilautti kättänsä epäävästi. »Jos sinä olisit menetellyt samoin kuin minä menettelin, olisitko sinä unohtanut?» huudahti hän entistä katkerammin. »Mutta sinä — bon Dieu, sinä et olisi ikinä alentunut niin kunnottomaksi.»
Saint Hubertin kasvoille tuli omituinen ilme, ja hän käänsi väsyneesti päätänsä pieluksella.
»Kukapa tietää?» sanoi hän hitaasti. »Saavuttaakseni sen, mitä sinä saavutit, olisin saattanut tehdä senkin, mitä sinä teit. Jos olisin joutunut samaan kiusaukseen.» Hänen riutunut äänensä särkyä, ja melkein huomaamattaan hän siirsi katseensa sisemmän huoneen verhoihin. »Tout comprendre, c'est tout pardonner», jupisi hän. »Hän ymmärsi, ja koska hän rakasti sinua, kykeni hän antamaan anteeksi ja unohtamaan. Jos sinä senjälkeen olisit pettänyt hänen luottamuksensa tai jos et olisi pystynyt säilyttämään hänen rakkauttansa, saattaisi sinulla olla täysi syy katkeruuteesi. Mutta sinä olet tehnyt hänet onnelliseksi kaikiksi näiksi vuosiksi. Eikö se merkitse mitään, mon cher?»
»Vain se on tehnyt elämäni elämisen arvoiseksi», vastasi sheikki hiljaa. »Jumala yksin tietää, mitä minusta olisi tullut ilman hänen rakkauttansa ja sinun ystävyyttäsi.» Ja häpeillen äkillistä mielenliikutusta, joka pani hänen tiukat huulensa vavahtelemaan, hän nousi jyrkästi pystyyn ja meni pöydän ääreen silmäilemään Carl Röstin ruumiin taskuista löydettyjä papereita, jotka sittemmin osoittautuivat arvaamattoman arvokkaiksi hallitukselle maan ohjaamiseen nähden, kun maailmansodan myrskypilvi vain muutamia kuukausia myöhemmin yllätti Ranskan.
Ja tarkkaillessansa häntä, kun hän otsa rypyssä tutki tiheästi kirjoitettuja asiakirjoja, joita hän selaili kädessään, Saint Hubert kiitti Jumalaa, kuten hän viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana oli monta kertaa kiittänyt, siitä, että hän oli jaksanut säilyttää tuon miehen ystävyyden. Ei edes häntä hivuttava rakkaus ollut sitä pilannut, vaan moitteetonta kumppanuutta oli katkeamatta kestänyt loppuun asti.
Loppuun asti! Heikko hymy kareili hänen huulillaan. Hän saattoi ajatella sitä tyynesti, hän, jolla ei ollut mitään menetettävää, jonka ei tarvinnut mistään moittia itseänsä. Hänen rakastamansa nainen oli onnellinen, ja jos hän vain jaksaisi torjua kuolemaa siihen saakka, kunnes tyttö palaisi — tyttö kyllä palaisi, siitä hän oli varma — hän voisi kuolla pahoittelematta mitään. Mutta kuoleminen sitä tietämättä — Dieu, se olisi kovaa!
Äkkiä häntä vihloi kamala tuska, hän puristi peitteellä lepäävän kätensä nyrkkiin ja virui muutamia minuutteja silmät ummessa, ponnistellen kuolemanheikkoutta vastaan, samalla kun tuskanhikeä valui hänen kasvoilleen.
Se oli varoitus, jota hänen ei sopinut syrjäyttää. Jos hänen oli mieli tietää se, mitä hän tahtoi tietää, ei sitä saanut siirtää enää tuonnemmaksi.
Kuultuansa hänen heikon kutsunsa ehätti sheikki takaisin hänen luoksensa parilla hätäisellä askelella.
»Maurilainen», huohotti hän. »Minun täytyy nähdä hänet nyt, jos lainkaan mielin häntä nähdä. Ja minä tahdon saada varman tiedon — ennenkuin poistun.»