Caiyllin mieli oli ollut rauhallisempi kuin se oli ollut hänen lähdettyänsä Englannista, ja olipa hän alkanut heikosti huomata pitävänsä arvossa ympäristöään, nähdä sellaista kauneutta, jollaista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, ympärillään leviävissä kultaisissa lakeuksissa, tuntea ja ihailla niiden omituista rauhaa ja lumousvoimaa. Mutta heidän saavuttuansa leiriin hän oli saanut kouraantuntuvan muistutuksen siitä, että vaaroja väijyi aavikon hymyilevän tyyneyden takana, saanut eloisan näytteen sikäläisestä vaihtelevasta elämästä, jota hän ei vielä käsittänyt. Ennenkuin he ennättivät leiriin, olivat sieltä kantautuvat hurjan metelin äänet kertoneet heille, että jotakin tavatonta oli tapahtunut, ja sheikki oli kannustanut ratsunsa huimaan neliseen.
Ja heidän perille saavuttuansa oli leiri ollut kuohuksissa; laajalla, tavallisesti niin rauhallisella aukeamalla oli parveillut tiheään sulloutuneita ihmisiä, siellä oli vallinnut sekava hälinä ja liike, puolittain satuloituja hevosia oli yleisen kiihtymyksen vimmastuttamina syöksynyt kaikkiin suuntiin, samalla kun kirkuvia naisia ja lapsia sysittiin sinne tänne heidän tungeksiessaan kiljuvien ja viittoilevien soturien ympärillä, jotka järjestäytyivät Jusefin ja kasvoiltansa tuhkanharmaan, melkein tuntemattomaksi muuttuneen Pojun johdolla.
Tapahtumat olivat kehittyneet niin nopeasti, ettei Caryllille ollut jäänyt ajattelemisen aikaa.
Hän oli nähnyt sheikin, jonka kasvot myöskin olivat kalmankalpeat, hetkiseksi kumartuvan pyörtymäisillään olevan sanantuojan puoleen, jolta Gaston koetti udella tietoja, oli konemaisesti ottanut ja sitonut vyölleen panosvyön ja revolverin, jotka oudon kalpea, mutta hillityn näköinen Williams oli työntänyt hänen käsiinsä, noussut levänneen hevosen selkään, joka oli ilmestynyt hänen vierellensä kuin loitsittuna, ja ennenkuin hän oikein tajusi, mitä oli tekeillä ja kuinka vakava tilanne oli, hän oli huomannut laskettavansa täyttä laukkaa etelää kohti ja ratsastavansa vinhemmin kuin milloinkaan ennen.
Vasta heidän saavuttuansa El-Hassiin hän täydelleen käsitti, millaisessa vaarassa hänen äitinsä oli ollut ja millainen kohtalo oli yllättänyt Jasminin. Ja se tyrmistyttävä tieto oli karistanut hänen mielestänsä mieskohtaiset vaikuttimet, pakottanut hänet äkkiä oikein ymmärtämään itseänsä — ja niinpä hän oli kyennyt tunnustamaan oikeutetuiksi toisen vaatimukset, jotka olivat suuremmat kuin hänen omansa, karkoittamaan sydämestänsä vihan ja kateuden ja kohoamaan itsekkyyden yläpuolelle.
Hän oli kääntänyt lehden elämänsä historiassa esittäessään vapaaehtoisen tarjouksen, joka oli lausuttu avoimesti ja vilpittömästi ja yhtä avoimesti ja vilpittömästi hyväksytty.
Ja nyt ratsastaessaan veljensä vierellä, jota hän ei enää vihannut, hän tunsi muutamien viime päivien aikaisen kummallisen rauhattomuuden haihtuneen kuten painajaisen ja vihdoinkin pystyvänsä ajattelemaan tyynesti, jos kohta ei ihan kiihkottomasti sitä lyhytaikaista hulluutta — sillä hänestä tuntui, ettei se saattanut olla muuta kuin hulluutta — joka oli nostattanut hänessä sellaisia intohimoja, että niiden pelkkä muisteleminenkin herätti nyt hänessä kummastusta ja inhoa.
Eipä silti, että hän olisi lakannut rakastamasta. Hän rakasti tyttöä vieläkin ja tiesi, että saattoi kulua kauan, ennenkuin hänen ensimmäisen rakkautensa muisto haalistuisi. Mutta halun raju liekki oli palanut sammuksiin nopeasti, kuten se oli leimahtanutkin, ja jälelle jäänyt rakkaus oli samaa säälivää hellyyttä, jota hän oli aikaisemmin tyttöä kohtaan tuntenut.
Hän mietti sitä ihmetellen.
Oliko hänen luonteessansa joku vajavaisuus? Eikö hän ehkä osannut kiintyä syvästi ja pysyvästi? Vähemmän kuin milloinkaan ennen hän nyt uskoi tuntevansa itseään. Mutta yhdestä seikasta hän oli varma.