Hieman hymyillen väsyneesti Saint Hubert sulki silmänsä. »Hän tuo — tiedän sen», mutisi hän unisesti. »Heidän saavuttuansa salli minun nähdä heidät — ja Caryll. Mutta jos poistun — sitä ennen — kerro heille lämmin tervehdykseni, Ahmed, ja Caryllin itsensä tähden — kerro hänelle — mitä hänen pitäisi — tietää.» Syntyi lyhyt äänettömyys; sitten hänen kätensä ojentui hapuilevasti, ja hänen äänensä oli hitaampi ja unisempi: »Neljäkymmentä vuotta, Ahmed, eikä koskaan — ole sattunut — mitään ikävää — välillämme. Se on pitkä aika — pitkä aika — mon vieux Ahmed…»
* * * * *
Caryll ei eläissänsä unohtanut sen yön hurjaa ratsastusta. Kun tiedettiin, ettei valoisaa aikaa enää olisi jälellä kuin tunti tai pari, oli lähdetty vinhasti kuin myrskytuuli. Ja vaikka hän olikin mainio ratsastaja, oli hänen vähän aikaa pakko keskittää koko huomionsa virmaan ratsuunsa, jonka kuntoa hän nyt ensi kerran sai täysin määrin koetella.
Hän oli poikavuosiltansa alkaen ratsastellut metsästysretkillä koirien jälessä, ollut mukana monilla voimiakysyvillä murtomaaretkillä, mutta milloinkaan hän ei ollut nähnyt tällaista pyörremyrskyä muistuttavaa kiitämistä — kiitämistä hengen edestä, mielessä julma, hirveä tarkoitus. Ilman elvyttävää, tulistuttava suhina, takaa kuuluva nelistäväin hevosten kavioiden töminä ja lähellä olevan taistelun ajattelu herättivät hänessä voimakkaamman kiihtymyksen kuin hän koskaan ennen oli tuntenut.
Englanti ja hänen siellä viettämänsä rauhallinen, proosallinen elämä tuntuivat hänestä tänä iltana hyvin etäisiltä. Ja sielullinen myllerrys, joka oli järkyttänyt hänen tyyntä ja järjestyksellistä mieltänsä perustuksia myöten, oudot näyt ja maisemat, jotka olivat saattaneet hänet kosketuksiin hänen omasta hyvin järjestetystä elämästään suuresti eroavien olojen kanssa, saivat sopivan huippukohdan tästä huimasta ratsastuksesta, joka pani hänen sydämensä jyskyttämään ja koko hänen ruumiinsa värähtelemään rajusta, kiihkeästä nautinnosta.
Vain muutamia minuutteja sitten hän oli joutunut läheltä näkemään murhaa ja äkillistä kuolemaa, nähnyt parhaan ystävänsä kuolemaisillaan keskellä tunnottoman teurastuksen ja väkivallan näyttämöä. Koko hänen entinen minuutensa oli kadonnut ikäänkuin yhdellä pyyhkäisyllä, ja hän oli antautunut perittyjen vaistojen ja menneiden tunteiden johdettavaksi, joiden olemassaolosta hänellä ei ollut siihen saakka ollut aavistustakaan. Sovinnaisuus oli mennyt tuulen vietäväksi, hän ei tänä iltana enää ollut vihamielinen ja ennakkoluuloinen, vaan ainoastaan isänsä poika, jonka mieli ja pyrkimys olivat samat kuin näiden jurojen, päättäväisten kostajien huiman joukkueen. Ja äkkiä hän tunsi koko päivän lähestyneensä tätä myötätunnon ja sukulaisuuden tunnetta, tätä tähän saakka vieromainsa sukulaisuussuhteiden omaksumista. Tämä päivä oli ollut kokonaan toisenlainen kuin hän oli otaksunut, ja Ras-Djebeliin tehdystä retkestä oli koitunut seurauksia, joita hän ei ollut odottanut.
Harmissaan isänsä käskevästä sanomasta, joka Gastonin hienotunteisesta ja kohteliaasta esiintymisestä huolimatta oli kuitenkin tuntunut hyvin jyrkältä, ehdottomalta määräykseltä, hän oli lähtenyt, tuskin salaten vastahakoisuuttaan ja näöltänsä kovin synkkänä ja suuttuneena, mikä ei juuri näyttänyt sovinnolliselta.
Mutta hilliten omaa harmiansa oli sheikki päättävästi koettanut voittaa poikansa luottamuksen, esiintynyt harvinaisen taipuvaisesti, puhunut myötätuntoisesti niistä asioista, joiden tähden Caryll oli tullut Englannista, ja vähitellen saanut Caryllin syventymään keskusteluun, joka oli suuresti edistänyt heidän väliensä keskinäisen ymmärtämyksen pohjan syntymistä. Paljoa ennen kuin he saapuivat Ras-Djebeliin oli Caryll itsekin alkanut puhella, ja kun jää kerran oli murtunut, oli jatkaminen ollut hänestä omituisen helppoa. Arkailu oli karissut hänestä, kun hän intomielisesti kävi käsiksi asiaan, jonka hän tunsi pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja unohtipa hän senkin, kuka hänen kuulijansa oli, kaunopuheisesti haastellessaan koroista ja vuokrista, torpista ja tiloista, tukkimetsistä ja metsästyspuistoista, kantakirjaeläimistä ja parannetuista maanviljelystavoista.
Oli huojentavaa saada vihdoinkin puhua niistä; huojentavaa oli, että häntä kuunneltiin, jos kohta ei vilpittömän, niin ainakin teeskennellyn tarkkaavasti. Eikä hänen Ras-Djebelissä suinkaan tarvinnut teeskennellä mielenkiintoa. Se oli suurin hänen siihen saakka näkemänsä keidas, sheikin hevoshoidon tärkeimpiä keskuksia, ja siellä vietetyt tunnit olivat kuluneet nopeasti ja hauskasti, eikä niiden aikana ollut sattunut mitään harmillista kohtausta pilaamaan hänen nautintoansa. Vaikka hän olikin arvosteleva, ei hän ollut huomannut mitään arvosteltavaa mainioissa hevosissa, joista heimo oli kuuluisa, ja lausuttuansa aluksi verrattain ujosti kehuvia sanoja hän oli pian tuonut julki vilpittömän ihailunsa.
Ja sen päivän kuluessa alkanut parempi ymmärtämys ei ollut vähentynyt heidän ratsastaessansa kotiin.