»Onko hän se tyttö — Jasmin?»
Ja vastaus, joka merkitsi niin paljon, tuli maurilaiselta kerkeästi.
»Kyllä, se tyttö, jota nimitetään Jasminiksi.» Hänen rikkinäiset huulensa kaartuivat pahanilkisesti. »Jasmin, ylpeän ranskalaisen sidin tytär. Jasmin, jonka herrani poika suvaitsi ryöstää leikkilelukseen. Vieläkö hän haluaa tyttöä, luuletko, kun saksalainen on saanut hänestä kyllikseen?»
Pilkallinen ääni koveni äkkiä kiljunnaksi, ja toisen hurjan, mielipuolisen naurunpurskahduksen kajahtaessa maurilainen kaatui kiemurrellen ja vääntelehtien vartijoittensa käsiin veren vuotaessa nenästänsä ja suustansa.
Ja kauan sen jälkeen kun hänet oli kannettu pois, tunkeutuivat hänen raivoisat huutonsa hiljaiseen huoneeseen, jossa Ahmed oli polvillansa leposohvan vieressä, koettaen hellästi kuin nainen lohduttaa kuolevaa, joka virui kasvot pieluksiin kätkettyinä, vapisten hänet tyyten murtaneen kauhun vallassa. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala, mitä hänen on täytynyt kärsiä!» valitti hän. »Oi, jospa olisin hänet löytänyt, säästänyt häneltä edes osan siitä tuskasta! Kolme vuotta, Ahmed — ajattelehan sitä! Oliko se minun syyni, olisinko voinut tehdä enemmän? Jumala tietää, että minä etsin. Jumala tietää, että yritin parhaani…»
Sheikki ehätti jupisemaan vastalauseen ja tarttui sairaan tutisevaan käteen, joka voimattomasti repi peitettä. »Raoul, Raoul», huudahti hän rukoilevasti, »minun tähteni, meidän kaikkien tähden ajattele vähän itseäsi, sitä pyydän sinulta. Hänen puolestansa kiitä Jumalaa siitä, että sitä kesti ainoastaan kolme vuotta! Aika olisi saattanut olla pitempi. Unohda se, mon ami! Mitä hyötyä olisi muistelemisesta? Se oli hänen kohtalonsa, ihmis-paran — ja mitäpä me mahtaisimme kohtalolle? Eikä sinun tarvitse mistään moittia itseäsi. Sinä teit voitavasi; kukaan ei olisi saattanut tehdä sen enempää. Maurilainen peitti jälkensä liian taitavasti, se ovela pahus. Hänen täytyi silloin olla hullu, hullu hän on varmasti nytkin — enkä voi ampua hullua, niin kiihkeästi kuin haluaisinkin.»
Syntyi hiljaisuus, ja vähitellen suonenvedontapaisen puistatuksen toistuvat puuskat harvenivat, kunnes Saint Hubert vihdoin lepäsi hiljaa.
Ja aamusarastuksen kylmä, harmaa valo oli alkanut hiipiä huoneeseen, ennenkuin hän puhkesi uudelleen puhumaan. Tuskallisesti liikahtaen hän käänsi päätänsä pieluksella ja tuijotti puoleensa kallistuneihin väsyneihin kasvoihin.
»Tyttö, Ahmed», supatti hän heikosti, »kun Poju tuo hänet takaisin…» Hänen kysyvässä katseessansa oli rukoileva ilme, ja äkkiä sheikin silmät sumentuivat kyynelistä.
»Mon ami, tarvitseeko sinun kysyä?» virkkoi hän epävarmasti. »Me, Diana ja minä, huolehdimme tytöstä, jos Poju tuo hänet takaisin.»