Yhä eteenpäin, kunnes heidät verhosi täydellinen pimeys, kunnes Caryll pikemminkin aavisti kuin näki vierellänsä ratsastavan varjomaisen olennon ääriviivat.
Miesten rivit olivat menneet jonkun verran sekaisin, ja kerran törmäsi hevonen hänen ratsuansa vasten. Kääntäessänsä potkivaa orittansa irti toisesta kuuli hän pimeästä jupistut sanat: »Suokaa anteeksi, mylord!» Ne panivat hänet äkkiä aprikoimaan, mitähän Williams — joka ei ollut suostunut jäämään leiriin — mietti ja oliko hänen nuorekas innostuksensa saanut vihdoin kylliksensä »todellisesta elämästä», kun se nyt pukeutui sellaiseen muotoon, josta hän ei ollut uneksinutkaan.
Ja Williamsin ajatteleminen toi muassaan kiusallisia mietteitä. Oliko hän tehnyt oikein myöntyessään, kun kamaripalvelija oli melkein vesissä silmin pyrkinyt mukaan tälle retkelle, joka kenties saattoi päättyä tuhoisasti heille kaikille. Sellaista mahdollisuutta ei oltu etukäteen otettu huomioon, eikä sitä olisi millään tavoin voitu pitää miehen palvelustehtäviin kuuluvana. Jos hän, Caryll, saisi surmansa, olisi se yksinomaan hänen mieskohtainen asiansa — mutta Williamsilla oli leskiäiti, joka oli hänestä riippuvainen. Mutta jos pahin mahdollisuus toteutuisi, olisi äidillä turvanaan tilan eläkerahasto — eikä Williamsia uhannut sen pahempi vaara kuin heitä muitakaan. Koska hän itse tahtoi tulla mukaan, oli hänen antauduttava sille alttiiksi, kuten toisetkin antautuivat, ja elettävä tai kuoltava, miten kohtalo säätäisi.
Kohtalo? Hyvä Jumala! Caryllin huulet kaareutuivat äänettömään ihmettelyn vihellykseen.
Olipa hän joutunut pitkälle, mietti hän, jos hän saattoi järkeillä kohtalosta yhtä rauhallisesti kuin kuka syntyperäinen arabialainen hyvänsä! Arabialainen — ei. Mutta olihan sittenkin tämä maa hänen synnyinmaansa, ja tänä iltana hän oli ensi kerran kuullut sen maan kutsun. Tänä iltana hän ensi kerran tunsi sen oudon kauneuden hienon lumousvoiman kiehtovan aistejansa. Enää hänen ei kannattanut inttää sitä vastaan. Se kiehtoi, se lumosi. Ja äkkiä hän taukosi rimpuilemasta vastaan. Perityt vaistot olivat vihdoin heränneet ja murtaneet hänen koko vastustusvoimansa. Aavikko oli vaatinut hänet omaksensa. Ja tyytyväisesti alistuen hän salli aatoksiensa ajelehtia, antautuen ihailemaan itämaista taikayötä ja uutta elämänlatua, joka hänelle avautui.
Irtautuneena hetken vaatimuksista hän oli melkein unohtanut Saint
Hubertin ja keskiöisen ratsastusmatkan synkän tarkoituksen, kun
hevosten äkillinen pysähtyminen jyrkästi palautti hänet nykyisyyteen.
Hän katsahti ympärillensä hieman ymmällä.
Aika oli kulunut hänen huomaamattansa, eikä hän ollut pannut merkille kuun nousua, mutta sen pehmeässä valossa hän nyt näki Pojun seisovan puhelemassa vainuajan kanssa ja kaikkialla ympärillänsä miesten laskeutuvan ratsailta ja hellittävän korkeanuppisten satuloittensa vöitä.
Solahdettuansa maahan hän kietoi Williamsin ojentaman vaipan yllensä ja polki maata verryttääksensä puutuneita jalkojaan.
»Onko teillä aavistustakaan ajasta?» kysäisi hän kamaripalvelijalta, joka yhäti hyöri lähistöllä, arvostelevasti silmäillen isäntänsä ratsua hierovaa arabialaista.
Williams raapaisi tulta ja vilkaisi rannekelloansa »Kaksi minuuttia vaille kaksitoista, mylord», vastasi hän ja veti puhuessansa tyynesti kellonsa. Sitten hän naurahti omituisen kiihtyneesti. »Totisesti nämä miehet osaavat ratsastaa, mylord. Luulin hieman tuntevani ratsastusta itsekin, mutta en ikänäni ole kiitänyt niin kauheata vauhtia — kuin ennen pimeän tuloa. Ihmettelin, milloin he antaisivat hevosten hengähtää. Teidän ylhäisyytenne vaipan taskussa on pullo», lisäsi hän perin epäjohdonmukaisesti.