Lausuttuansa rauhallisesti: »Kiitos, Williams; te ajattelette kaikkea», mitkä sanat nostattivat mielihyvän punan miehen kasvoille, Caryll lähti veljensä luokse.
Taempana istuivat miehet ryhmissä, pakisten hiljaa keskenänsä tai loikoen pitkänänsä ja vihdoinkin täysin siemauksin nauttien heille suodusta levosta. Ja sivuuttaessansa vainuajan Caryll näki hänen burnusiinsa kietoutuneena jo nukkuvan sikeästi. Mutta Poju ei suinkaan ollut lepäävän miehen asennossa, hän seisoi syrjässä muista, tuijottaen kuutamoisen aavikon ylitse pohjoista kohti puolittain poltetun savukkeen unohtuneena nuokkuessa hänen tiukkaan puristettujen huuliensa välissä. Hänen kookas vartalonsa oli jäykästi ojennettuna, hänen nyrkkiin puserretut kätensä riippuivat kankeina sivuilla, ja hän näytti kuumeisen maltittomasti pyrkivän eteenpäin ja vain tahtoansa ponnistamalla pitävän itseänsä liikkumattomana.
Hän oli unohtanut koko ympäristönsä eikä näyttänyt vähään aikaan huomaavan, ettei hän enää ollut yksin, ja Caryllista tuntui, ettei hän voinut häiritä toisen äänettömyyttä.
Kun odottaminen ja toimettomuus alkoivat jo tuntua vikomtista sietämättömältä ja hän liikahteli rauhattomasti, pyörähti Poju äkkiä häneen päin ja kysyi:
»Tiedätkö, mitä pikku äiti tarkoitti sanoessaan: 'Isabeau de Chailles' ja kuka on Isabeau de Chailles?»
Hetkisen Caryll tuijotti häneen tuiki ällistyneenä. Eikö Poju tiennyt — taivaan hyvä Jumala, eikö hän tietänyt? Sitten hän ihan äkkiä muisti Saint Hubertin maininneen hänelle, ettei Poju tiennyt, ja katkerasti hän mietti, miksi oli hänen, juuri hänen, tehtäväksensä jäänyt selvittää asia miehelle, joka oli niin säälimättömästi ryöstänyt tytön omakseen.
Mutta joka suhteessa oli parempi, että hänen veljensä saisi tietää totuuden, saisi tietää sen ilman lisäviivytystä, ja niinpä hän tukahdutti omat tunteensa ja pää toisaalle käännettynä kertoi hyvin lyhyesti tarinan, jonka hän oli itse kuullut Pojun tulo-iltana.
Ja hänen lopetettuaan kertomuksensa kääntyi hänen kuuntelijansa sanaakaan virkkamatta ja poistui äänettömänä.
Kun Poju vihdoin seisahtui, ei hän nähnyt sitä polkua, jolle hän oli umpimähkäisesti osunut, eikä kuutamoista, valkeahohteista tasankoa, vaan ainoastaan kasvot — hienot, soikeat kasvot ja tummat, rukoilevat silmät, jotka olivat sumeat ja kosteat kyynelistä, hänen aiheuttamistansa kyynelistä.
Hänestä tuntui tukehduttavalta, ja hän kiskoi vaipan paksuja, kaulansa ympärille kiedottuja laskoksia.