Minkä erotuksen tämä tarina teki? Luultiinko hänen välittävän siitä, kuka tyttö oli? Kreivitär de Chailles tai Jasmin, tanssijatar — mitä se hänestä merkitsi? Itse tyttö oli kaikki kaikessa, vain tyttö, jota hän rakasti, jota hän ei ollut sydämessänsä lakannut rakastamasta, vaikka hän vimmoissaan oli väittänyt toisin ja vannonut vihaavansa häntä. Ja lainkaan ajattelematta tytön säälittävää heikkoutta, lainkaan ajattelematta omia voimiansa hän oli laskenut koko luontonsa ominaisen rajuuden valloilleen ja rangaissut tyttöä kauheasti siitä kavalluksesta, josta hän häntä syytti.
Tyydyttääksensä julmaa ja järjetöntä kostonhimoaan hän oli alentunut jopa henkilökohtaiseen väkivaltaan. Hullun raivon vallassa hän oli rääkännyt häntä — häntä, Jasminia, hentoa, haurasta kukkaansa! Hän oli tuottanut hänelle sekä ruumiillisia että sielullisia kärsimyksiä, leikitellyt hänen herkkäuskoisuudellaan ja pelollaan ja murjonut armottomilla käsillään viehkeätä pikku olentoa, vaikka hän nyt olisi valmis uhraamaan elämänsä saadaksensa taaskin pitää sitä sylissään edes hetkisenkin. Mitä olivat ne tuskaiset viikot merkinneet Jasminille?
Jasmin oli rukoillut häneltä armoa — ja sitten hän oli kohdellut tyttöä halpamaisesti.
Jasmin oli itkenyt hänen jalkojensa juuressa — mutta hän oli pilkannut häntä, nauranut hänen rukouksilleen ja ivannut hänen viattomuuden- ja rakkaudenvakuutuksiaan. Ja Jasmin oli rakastanut häntä, nyt hän oli siitä varma, rakastanut häntä ihan loppuun saakka, rakastanut häntä sittenkin, vaikka hän oli lyönyt häntä.
Yhtä selvästi kuin silloin, viimeisenä yönä, hän näki Jasminin tuskaiset, kyyneleiset silmät, kuuli vapisevan, vetoavan äänen, ja häneltä pusertui ankara nyyhkytys.
»Allah, Allah, kaikkein armollisin», rukoili hän, »jospa ennättäisin hänen luoksensa ajoissa — jospa saisin sovittaa —»
Enää hänen oli mahdoton odottaa. Hevosten olisi ponnistettava eteenpäin, vaikka ne ratsastettaisiin kuoliaiksi. Hän pyörähti ympäri ja luikkasi äkkiä, ja miehet kapsahtivat pystyyn.
Ja ennenkuin hän ehti muiden luokse, riensi vainuaja hänen ohitsensa, nyt taaskin ratsastaen, sillä nousseen kuun valossa jäljet näkyivät melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
Jälleen ratsailla oli hänen helpompi kestää, ja nopea liike, takaa kuuluva kavioiden töminä ja kasvoja hivelevä lauha yö-ilma olivat omituisen rauhoittavia ja valoivat hänen mieleensä uutta toivoa ja uutta rohkeutta.
Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, ja jäljet yhä hellittämättä jatkuivat edelleen, haihtui häntä tukenut toivo, ja hirvittävä pelko, joka alusta alkaen oli jäytänyt hänen sydäntänsä, muuttui sieluntuskaksi, niin että hän vääntelehti ikäänkuin ruumiillisesta kivusta. »Liian myöhään! Liian myöhään!» Se oli kuin viuhuvan tuulen huokaus. Ja pistävän hiekan suhinasta, nelistävien kavioiden kumeasta jymystä hän oli kuulevinansa murheellisen kaiun: »Liian myöhään, liian myöhään!»