Melkein pyörtyneenä tyttö lepäsi hänen tiukassa syleilyssään, kunnes vihdoin kosteat silmäripset, jotka olivat kuin tumma silkkireunus pehmeällä poskella, alkoivat värähdellä hänen tulisista suudelmistaan ja kyyneleiset silmät, joista uhkui ainoastaan rakkautta ja luottamusta, avautuivat hitaasti ja katsoivat hänen silmiinsä.
»Mikä anteeksiantaja minä olen?» jupisi tyttö nöyrästi. »Enkö ole sinun, ja etkö sinä saa tehdä minulle mitä tahdot?»
Arkaillen sitten pieni, ruskeahipiäinen käsi pujottautui Pojun kaulaan. »Herra, herra, jos tietäisit, kuinka sinua rakastan — kuinka olen ikävöinyt sinun rakkauttasi! Mutta uskothan nyt vihdoinkin? Uskothan nyt, etten kavaltanut sinua?»
Pojun kasvot painuivat hänen rinnallansa aaltoilevaan, tummaan tukkaan. »Uskon, uskon», vastasi hän katkonaisesti. »Antakoon Allah minulle anteeksi, kuten sinä olet antanut — Jasmin, rakkaani — Jasminini!»