Muodottomina paksuissa, tiukkaan kiedotuissa vaipoissansa, selkä taivutettuna tuulen mukaan, ratsasti hämyssä kolme miestä verkkaisesti ja varovasti rosoisella, kivisellä maaperällä. Maanpintaa peittävä ohut juoksuhiekka-kerros piilotti monta ilkeätä salahautaa; kavion luiskahtaminen niihin olisi saattanut aiheuttaa vakaviakin seurauksia sekä hevoselle että miehelle.
Se ei ollut pimeässä taivallettava tie.
Mutta vaikka ratsut olivatkin hermostuneita ja niiden vapisevat jäsenet ja pärskyvä hengitys osoittivat, kuinka tuskastuneita ne olivat, vaikka seurueen kaksi jäsentä silloin tällöin päästi hillittyjä huudahduksia, matkasi pieni joukkue pysähtymättä ja varmasti eteenpäin.
Johtaja oli kääriytynyt mustaan burnusiin, joka verhosi hänet, valui satulan kahden puolen ja näytti huomaamattomasti sulautuvan hevosen kiiltävän mustiin kupeisiin, ja häntä tuskin saattoi hämyssä erottaa, kun taas hänen muutamia askelia jälempänä ratsastavat kumppaninsa näyttivät kahdelta häntä saattavalta aaveelta. Kilometrin toisensa jälkeen he retuuttaen samosivat eteenpäin ja sallivat ratsujensa kävellä petollisella polulla oman mielensä mukaan, ilmeisesti luottaen enemmän eläinten vaistoon kuin omaan harkintaansa.
Äkkiä tuuli asettui, yhtä pikaisesti kuin oli noussutkin, ja sitä seuranneessa tyynessä ilmassa tuntui hiljaisuus painostavan raskaalta, miltei kouraantuntuvalta.
Tuntui siltä kuin maa olisi jännityksen vallassa hengähtämättä odottanut aamunkoittoa.
Täydellistä hiljaisuutta häiritsivät vain hietikon taukoamaton kuiske ja silloin tällöin kuuluva kova kalahdus hevosenkengän sattuessa kiveen. Mutta tyven meni ohitse, ja tuuli alkoi uudelleen puhaltaa koleampana kuin ennen. Ja kielevästi kiroillen vetivät arabialaispalvelijat vaippojansa tiiviimmin ympärilleen ja kumartuivat syvemmälle satuloissansa.
Mutta heidän johtajansa ei näkynyt välittävän sen enempää ilman kylmyydestä kuin seuralaistensa nurinastakaan. Pää pystyssä ja välittämättä kasvojansa pieksävistä, pistävistä hietahiukkasista hän näytti unohtaneen ympäristönsä ja vaipuneen omiin aatoksiinsa.
Ja hänen ajatuksensa olivat nähtävästi hupaisia, sillä pian hän alkoi hiljaa hampaittensa välistä hyräillä hilpeän ranskalaisen laulunpätkän säveltä. Ääni oli hyvin heikko. Muutaman metrin päässä se häipyi, sekaantuen tuulen suhinaan, mutta sitä ennen sen erottivat hänen takanansa ratsastavien miesten herkät korvat. Toinen heistä tiukkasi suitsia, hilliten hieman hevostansa. »Allah!» jupisi hän vapisten. »Hän laulaa!»
»On hauska olla nuori — ja rakastaa», tokaisi toinen mielevän sukkelasti. Mutta sanoja seurannut naurunhihitys poisti niistä kaiken arvostelun tunnun ja paljasti hänen oman luonnollisen myötätuntonsa, sillä hän itse oli ainoastaan muutamia vuosia vanhempi kuin laulaja.