Hämy synkkeni.
Vähitellen sitten yön pimeys väistyi syrjään uuden päivän syntyessä. Aamunsarastus tuli aluksi hitaasti, ikäänkuin arkaillen itseänsä, peläten omaa mahtiansa. Mutta asteittain se voimistui ja paljasti paahtuneen, aution maiseman, joka näytti kolkolta ja uhkaavalta aamun kylmän harmaassa valossa.
Paljas, yksinäisen suurenmoisena leviävä aavikko, jylhä hiekkalakeus, josta pisti esiin matalia kalliokumpuja vinottain aavikon halki pohjoisesta etelään ulottuvina jonoina. Hämärässä valaistuksessa ne näyttivät luonnollista isommilta.
Mutta joka hetki päivä kirkastui. Ylhäällä selkeällä taivaalla tähdet kalpenivat ja sammuivat toinen toisensa jälkeen. Ja äkkiä ilmestyi kaukana idässä taivaanrannalle himmeä juova vaaleanpunaista valoa; se laajeni, ja sen väri tummeni, kunnes se sitten lehahti taivaalle kuin tulenliekki.
Hurjaa, voimakasta värileikkiä, ja sitten sen alustasta nousi aurinko komeana kuin kultainen pallo. Ja sen näyttäytyessä taukosi aamutuuli.
Arabialaiset seisauttivat ratsunsa ja laskeutuivat satulasta. Mutta palvelijat suorittivat aamurukouksensa hätäisesti ja lyhyesti, eikä heidän johtajansa edes polvistunut, vaan jäi pää taivutettuna seisomaan ison, mustan hevosensa viereen. Eläin kääntyi ja työnsi kuononsa isäntänsä rinnalle, nuuhkien häntä hartaan mieltyneesti.
Viiden minuutin kuluttua he olivat uudelleen satulassa ja oikaisivat lähintä kumpua kohti hevosten nelistäessä pitkää, keinuvaa laukkaa.
Aamuvalaistuksessa ei aavikko enää näyttänyt niin jylhältä. Vieläkin sen äärettömyys ja tyhjyys tekivät salaperäisen ja kammottavan vaikutuksen, mutta sittenkin siitä huokui omituista rauhaa, joka oli kummallisesti ristiriidassa sen villin ulkonäön kanssa.
Sen pinnalla kiitävistä kolmesta miehestä se oli kuin avoin kirja. Lapsuudesta saakka he olivat tutustuneet sen kaikkiin ailahduksiin; he tunsivat tarkalleen sen äkillisten muutosten kaikki moninaiset vaiheet, sen hymyilevän tyyneyden, sen hurjan myrskyraivon. Siinä ei ollut heille ainoatakaan outoa piirrettä, ei luonnonvoimista johtuvaa eikä inhimillistä.
Heillä oli kokemuksen perusteella saatu tuntemus. Sellaisen maan poikina, jossa salaisia vaaroja väijyi alituisesti, he olivat jossakin määrin varovaisia, mutta heissä ei näkynyt vähääkään levottomuuden merkkejä; he alistuivat välttämättömään fatalistisen välinpitämättömästi, rotunsa perinnäiseen tapaan. Heillä oli mainiot ratsut ja hyvät aseet, joten he olivat valmiit kaikkien mahdollisuuksien varalta eivätkä huolehtineet niiden seurauksista. Eikä sillä hetkellä näyttänyt olevan lainkaan aihetta huolestumiseen. Aavikko oli tyhjä niin kauaksi kuin silmä kantoi.