Se oli karu paikka, jota karavaanit karttoivat ja jossa liikkuvien paimentolaistenkin jälkiä oli vain vähän ja nekin vanhoja, sillä seutu oli vedetöntä ja vähäisiä kuivuneita kasvullisuustupsuja oli niukalti ja harvassa eikä niissä näkynyt merkkiäkään uusista vesoista, jotka muutamien viikkojen kuluttua itsepintaisesti tunkeutuisivat esille paahtuneesta maaperästä. Lakeana ja yksitoikkoisena ei tämä alue tarjonnut edullisia kohtia, suojapaikkoja, joissa vihamies olisi saattanut väijyä piilossa, vaikka kumpujen väliset mutkittelevat notkot muodostivat luonnon muovaamia satimia, joissa kokonainen armeija olisi voinut lymytä. Mutta jos kolme ratsastajaamme ajatteli väijytystä, ei se ajatus näyttänyt heitä häiritsevän.
Määräpaikkaansa lähestyessään he pikemminkin kiristivät vauhtiansa, ja heidän ratsunsa — kookkaita, joustavia, nopeiksi ja kestäviksi kehitettyjä eläimiä — suorittivat uljaasti niiltä vaaditut ponnistukset. Peräkkäin ne kiitivät aavikolla, laukaten ikäänkuin väsymättöminä.
Ja arabialaiset istuivat satulassa kuten kentaurit ja ratsastivat suurenmoisesti. He istuivat liikkumattomina burnusien hulmutessa laajoina, pullottavina poimuina heidän ympärillänsä, pitivät pyssyjänsä poikittain polvillansa ja näyttivät yhtä uupumattomilta ja kestäviltä kuin sitkeät ratsunsa.
Pettävässä ilmassa näyttivät kummut korkeammilta ja kaukaisemmilta kuin ne todellisuudessa olivat, mutta joka hetki niiden etäisyys lyheni ja niiden koko pieneni.
Vielä loppupinnistys, jonka kestäessä molemmat palvelijat ehättivät johtajansa rinnalle, ja he saapuivat ensimmäiselle ulkonevalle kallionkielekkeelle. Hevoset pysähtyivät äkkiä, vinhasti syöksyttyänsä, ratsastajien päiden yläpuolelle jyrkkänä ja rosoisena kohoavan kallioseinämän juurelle.
Johtaja laskeutui ratsailta ja jätettyään hevosensa toisen seuralaisensa huostaan seisoi muutamia minuutteja paikallansa, katsellen hievahtamatta siihen suuntaan, josta he olivat tulleet. Hän oli näköjään noin kaksikymmenvuotias, kookas ja hoikkavartaloinen, mutta hänen leveät hartiansa osoittivat hänen vielä vankkenevan, ja hän esiintyi ylimielisesti. Hänen kauniit kasvonsa, laihat ja auringonpaahteen rusketuttamat, olivat sileiksi ajellut, joten voimakas, itsepäinen leuka ja suoraviivainen, hieman julmapiirteinen suu näkyivät. Tuuheat,, mustat, syvien ryppyjen lähekkäin vetämät kulmakarvat varjostivat tummansinisiä silmiä, jotka sillä hetkellä olivat ajatuksien sumentamat.
Hänen kasvoillensa lehahteli monenlaisia ilmeitä, kun hän katseli aavikolle. Hän ei nähtävästi tähyillyt mitään silminnähtävää, vaan näytti pikemminkin olevan vaipunut sielulliseen taisteluun, jossa epäily ja epävarmuus lopulta väistyivät, ja hän muuttui jyrkän päättäväisen näköiseksi.
Hän kohautti hiukan olkapäitään, ikäänkuin karkoittaen vastenmielisen muiston mielestänsä, heilautti burnusiansa taaksepäin, pyörähti kantapäällänsä ympäri ja meni palvelijoittensa luokse, jotka olivat seisoneet lähekkäin, keskustellen hiljaa keskenänsä ja silmäillen häntä tarkkaavasti.
Toinen heistä oli samoin kuin johtaja pitkä ja hoikka, toinen taas lyhytkasvuinen ja tanakampitekoinen, mutta kasvonpiirteiden ja ilmeiden selvä yhdennäköisyys osoitti heidät veljeksiksi.
Hänen tullessansa he vetäytyivät erilleen, ja lyhempi, joka näytti vanhemmalta, tarjosi hänelle taateleja satulannupistansa irroittamastaan repusta. Mutta nuori mies hylkäsi tarjouksen, heittäytyi hietikolle, sijoittui mukavaan asentoon, nojaten selkäänsä kiveen, otti silkkisen ganduransa. taskusta kultaisen kotelon ja sytytti savukkeen.