Ja häntä kuunnellessaan sheikin poika ensi kerran eläissänsä tunsi ruumiillista pelkoa, kylmää, hyytävää pelkoa, joka tuntui muuttavan veren hänen suonissansa jääksi. Hän tajusi jollakin tavoin pistäneensä kaulansa silmukkaan, josta oli mahdoton päästä irti, jollakin tavoin sotkeutuneensa tapahtumaketjuun, joka oli salaperäinen ja jota hän ei ollenkaan kyennyt käsittämään, mutta joka uhkasi koko hänen olemassaoloansa. Hän oli nähnyt kaikkien kolmen miehen kasvoista selvästi kuvastuvan epäilyksen, kun hän oli vakuuttanut, ettei hän tiennyt mitään sellaista kuin he arvelivat, oli kuullut ilkkuvan pilkkanaurun, jolla hänen sanojansa oli tervehditty, ja tiesi, että hänen oli hyödytöntä enää inttää — tiesi myöskin, ettei kidutuslupaus ollut tyhjä uhkaus, vaan että se varmasti toteutettaisiin, jollei ihme häntä pelastaisi. Sillä mies, jonka kanssa hän oli tekemisissä, oli maurilainen eikä arabialainen, ja hän tunsi jonkun verran maurien menettelytapoja. Hänen otsallensa kihosi isoja hikikarpaloita, kun hän kävi odottamaan, mitä tuleman piti, ja vain rukoili voimia kestääksensä kidutuksen, kuten hänen isänsä pojan tuli.
Kunpa he vain tappaisivat hänet! Kuolema oli parempi kuin rääkkäys ja typistely. Ja oliko elämä sitten niin kovin kallisarvoinen hänelle, joka sinä päivänä oli menettänyt rakkautensa, luottamuksensa ja toivon, johon hän oli pannut koko sydämensä?
Hän sysäsi sen ajatuksen syrjään, kokosi kaikki voimansa ja terästäytyi kestämään koetusta, jonka välttäminen nyt näytti mahdottomalta.
Mutta hän sai tervetulleen huoahdusajan odottamattomalta taholta.
Muukalaiset, jotka olivat vähäksi aikaa vetäytyneet loitommalle, astuivat nyt esiin, ja nuorempi nähtävästi vaati jotakin, jota toinen ei hyväksynyt. Sillä katkaisten kumppaninsa kaunopuheisen esityksen lyhyeen, tehden saman jyrkän käskevän liikkeen kuin aikaisemminkin, hän kääntyi käärmeenlumoojaan ja taputti häntä hilpeästi olalle.
»Alkaa olla myöhäistä, hyvä ystävä», virkkoi hän tyynnyttävästä, »ja kuten tiedät, on meillä vielä tekemistä tänä iltana. Nyt ei ole aikaa tähän — hauskuuteen. Nukkukoon hän mielessänsä se, mitä hänelle lupasit, ja ehkäpä hän huomenna suostuu puhumaan pelastaakseen nahkansa.» Samalla hän naurahti huvitettuna ja silmäili hetkisen vankia tylyn välinpitämättömän näköisenä. Sitten hänen sävynsä muuttui. »Liikkeelle, mies!» komensi hän äänessänsä käskevä sointu. »Myöskin huomenna on päivä.»
Vastahakoisesti maurilainen nousi pystyyn kasvot lyijynharmaina ilkeän aikeensa raukeamisen tähden, ja hänen kätensä vavahtelivat ikäänkuin eivät olisi hevillä taipuneet luopumaan saaliistansa. »Se päivä saattaa koittaa liian myöhään», tokaisi hän kiukkuisesti murahtaen ja potkaisi rajusti kantapäällään vangin vatsaa vasten.
Tuskasta kiemurrellen sheikin poika saavutti kestämiskykynsä rajan.
»Allah — sinut — tuhotkoon!» ähkyi hän ja pyörtyi.
Tullessaan tajuihinsa hän oli yksin, ja pieni huone oli pimeä. Ja hänestä olivat yksinäisyys ja pimeys armollisia. Nyt hänen ei enää tarvinnut säilyttää stoalaisen välinpitämätöntä näköä, mihin hän oli aikaisemmin pakottautunut. Yksin ollen hän sai antautua sielullisen tuskan valtaan, joka sillä hetkellä oli niellyt kaikki ajatukset ruumiillisista kärsimyksistä, häntä ympäröivästä salaperäisyydestä ja vieläkin uhkaavasta vaarasta.
Jasmin, jota hän oli rakastanut — rakastanut sillä tavoin, ettei hän, siitä hän oli varma, enää ikinä rakastaisi ketään siten — Jasmin, jota hän oli sen rakkauden tähden säästänyt, Jasmin oli hänet pettänyt!