Häneltä pääsi katkera parahdus, hänen sielunsa painui tomuun, ja hän kiemurteli tuskissansa, joita hän ei tuntunut jaksavan kestää.
Heikkona verenvuodosta ja ruuanpuutteesta sekä tytön petoksen kiduttamana hän antautui täydelleen tunteittensa valtaan, kääntyi seinään päin ja itki kuin lapsi. Koko hänen ruumistansa puistattivat ankarasti repivät nyyhkytykset, joita pidättämään hänellä ei ollut voimaa… Heikkouden hetki oli mennyt ohitse. Ruumiillisesti ja sielullisesti lopen uupuneena, mutta vihdoinkin itsensä herrana hän virui hiljaa, tuijottaen pimeyteen laajoin, värähtämättömin silmin, samalla kun suuri rakkaus hitaasti muuttui vieläkin kiihkeämmäksi vihaksi.
Kaksitoista tuntia sitten hän oli oppinut tuntemaan, mitä suuri rakkaus merkitsi. Ja sillä hetkellä hän oli kypsynyt mieheksi, ja hänet oli vallannut uusi ymmärtämys, uusi hellyys, jollaista hänen raju luonteensa ei koskaan ennen ollut tuntenut.
Mutta rakkauden oli tappanut petoksen kauhu ja sen mukana olivat myöskin usko ja luottamus tuhoutuneet. Hänen kestämänsä hirveä kokemus oli särkenyt hänen haaveensa ja katkeroittanut hänen mielensä, ja hänessä heränneet uusi hellyys ja uusi ritarillisuus olivat hävinneet ikäänkuin niitä ei olisi ikinä ollutkaan.
Vain hänen alkuvoimainen hurjuutensa oli jäänyt jälelle, kannustaen häntä siihen ainoaan tehtävään, joka tuntui olevan mahdollinen.
Hänen nuoret kasvonsa kovettuivat ja hänen suunsa ympäristön julmat piirteet syvenivät, kun hänen ajatuksensa kääntyivät kostoon, jonka hän valmistaisi — jos saisi elää. Ja kautta Allahin, hän eläisi, eläisi kiristääksensä täyden maksun niiltä, jotka olivat häntä loukanneet. Kuten hän kärsi, pitäisi heidänkin kärsiä. Ja Jasminin myös! Ei hänen sukupuolensa eikä rakkauden muisto pelastaisi häntä. Rakkauden? Hän virnisti itsellensä katkeran pilkallisesti. Häneen nähden oli rakkaus mennyttä! Ikinä hän ei enää säästäisi ainoatakaan naista kestääksensä sitten samaa vimmastuttavaa nöyryytystä, jonka rääkkäämänä hän nyt kiemurteli.
Kuinka hupsu ja typerä hän olikaan ollut! Hänet oli peijannut tyttö, joka oli tehnyt, mitä hänen oli määrä tehdä, joka oli esittänyt osansa yhtä varmasti kuin täysin kehittynyt näyttelijätär.
Alusta alkaen oli tyttö häntä pettänyt. Luottaen harvinaisen kiehtovan olemuksensa vetovoimaan hän oli punonut suunnitelmansa viimeistellyn taitavasti, houkutellen häntä teennäisellä siveydellänsä, näytellen hänelle valheellista ujoa arkailun naamiota, kunnes vihdoin oli vähitellen näyttänyt taipuvan hänen hartaisiin pyyntöihinsä ja lopuksi pannut vaaraan juuri saman siveyden, josta hän oli kerskaillut — sillä hänen oli täytynyt tietää, mitä Ahmedin mielessä oli, tullessansa sinä aamuna häntä kohtaamaan. Hän ei ollut voinut arvata toisen säästävän häntä. Varmistuaksensa voitostaan hän oli alistunut siihenkin vaaraan.
Ja minkälaisen kudoksen valheita hänen lapsekkaat huulensa olivatkaan lausuilleet!
Leväten hänen sylissänsä ja vastaten hänen suuteloihinsa oli tyttö kutonut satoja haaveellisia juttuja pidättääkseen häntä luonansa, kunnes hänen rikoskumppaninsa saapuisivat.