Hän muisti, kuinka hellittämättä tyttö oli kysellyt hänestä, muisti kymmeniä puolittain unohtuneita tapahtumia, jotka nyt olivat omiansa todistamaan tytön petollisuutta. Ja koko ajan oli tyttö nauranut hänelle, halveksinut hänen nuorekasta intoaan ja hänen sokeata hupsuuttaan!
Kiukku ja loukattu ylpeys taistelivat keskenänsä hänen tyhjentäessänsä katkeruuden maljan pohjasakkaa myöten. Sadatellen itseänsä ja tyttöä hän kiskoi aatoksensa uusille urille.
Tyttö oli ollut pelkkä välikappale — entä päämiehet, sen satimen virittäjät, johon hän oli niin helposti tarttunut? Mikä oli hänen vangitsemisensa todellinen syy? Hän tiesi tunkeutuneensa pahamaineiseen seutuun, jossa laittomuus rehoitti hallituksen sitä estämättä, sillä viranomaisilla ei ollut keinoja väkisin toteuttaa arvovaltaansa, joka toistaiseksi oli vain nimellinen. Hän tiesi myöskin, että useiden kuukausien aikana oli liikkunut huhuja heimojen keskuudessa vallitsevasta tyytymättömyydestä. Mutta mitä se häntä liikutti? Hän ei ollut koskaan sekaantunut heimojen keskinäisiin riitoihin. Harrastaen ainoastaan omaa nautintoansa ja omia huvejansa hän ei ollut edes vaivannut päätään isänsä rautavaltikalla ohjaaman voimakkaan heimon hallitusasioilla. Miten hän niin ollen oli voinut sotkeutua salaperäisiin vehkeisiin? Miten hän sitä aprikoikin, hän ei kyennyt keksimään vastausta siihen kysymykseen.
Eikähän hänen vangitsemisensa syy ollutkaan sillä hetkellä niin tärkeä kuin tarve selviytyä asemasta, johon hän huomasi joutuneensa.
Mutta miten hän olisi voinut pelastua, sidottu ja avuton kun oli? Tiukalle kiristettyjen nuorien turruttamina olivat hänen kätensä ja jalkansa aikoja sitten käyneet ihan tunnottomiksi, ja hän virui kuin pölkky kykenemättä hievahtamaankaan.
Ja kun hän ei ollut saanut ruokaa neljäänkolmatta tuntiin ja oli mielipuolena janosta, niin kuinkahan kauan kestäisi, ennenkuin hän vaipuisi tyyten tajuttomaksi? Jo nyt hänen oli vaikea keskittää ajatuksiansa.
Hänen aivoissaan risteili tähän hetkeen ihan kuulumattomia seikkoja ja irrallisia, tyyten haaveellisia kuvitelmia. Ajoittain tuntui siltä kuin hän ei olisikaan ollut yksin — varjomaisia olentoja näytti leijailevan hänen läheisyydessänsä ja kuiskailevan himmeästä hämystä kaikuvia ääniä; se oli sekavasti liikkuvien hourekuvien vilkettä. Ja tuontuostakin hän säpsähti, jupisten kirouksen, kylmän hien kihotessa yli hänen koko ruumiinsa, kun hän taaskin näki maurilaisen pahanilkiset kasvot kumartuneina puoleensa ja kuuli jälleen pahaenteiset uhkaukset yhtä selvästi kuin olisi ne lausuttu.
Ja joka kerta kun se näky uusiintui, sadatteli hän itseänsä raukaksi, koettaen hillitä häntä kiusaavia, harhailevia mielikuvia. Hän pakotti ajatuksensa suuntautumaan nykyisyyteen. Kuinka kauan hän oli virunut pienessä majassa? Kuinka pitkä aika olisi aamuun?
Hänen päänsä kohdalla olevasta ikkunasta tunkeutuva leveä kuutamoviiru ilmaisi hänelle, että aika kului, että ennenkuin monta tuntia kuluisi, olisi hänen todellisesti uhmailtava sitä, mitä hän mielikuvituksessansa pelkäsi.
Hammasta purren hän työnsi sen ajatuksen luotansa. Kävisipä hyvin tai huonosti, hän oli Allahin käsissä — eikä aamu ollut vielä tullut!