Heidän sotahenkinen heimonsa oli kohonnut maassa etusijalle, ja nyt he olivat eläneet monta rauhallista vuotta, alati toivoen sotaa, jota ei milloinkaan syttynyt.
Kun he olivat niin mahtavia, etteivät naapuriheimot uskaltaneet heitä häiritä, heitä samalla kertaa sekä pelättiin että vihattiin heidän mahtavuutensa tähden ja kummallisten luulojen nojalla, jotka monien miespolvien ajan olivat pitäneet heitä erillisenä rotuna. He eivät olleet oikeaoppisia, vaan hyväksyivät omia ominaisia uskonkappaleitansa, minkä vuoksi heihin oli kauan suhtauduttu taikauskoisen kammoavasti, ja se antoi heille erikoislaatuisen arvoaseman naapurien keskuudessa. Ja ylpeinä omituisesta maineestansa he pitivät sitkeästi kiinni omituisuuksistaan ja lisäsivät heitä ympäröivää salaperäisyyttä.
Eivätkä tuoreessa muistissa olevien vuosien tapahtumat olleet omiansa hälventämään tätä salaperäisyyttä. Ne harvinaiset olosuhteet, joissa Ahmed ben Hassan oli syntynyt ja sittemmin tullut heimon johtajaksi, olivat nostattaneet tavattomia, haaveellisia juttuja, jotka olivat muuttuneet maassa melkein pyhimystaruiksi.
Viisikolmatta vuotta hän oli hallinnut kansaansa despoottisesti.
Ja heimonsa jäsenistä hän yhä vieläkin oli taivaan lähettämä johtaja, jonka ihmeellinen ilmestyminen oli turvannut ikivanhan nimen jatkumisen.
Leiri sijaitsi sheikin omanansa pitämän laajan alueen äärimmäisellä pohjoisliepeellä, matalan kalliokummun juurella, joka oli läntisellä taivaanrannalla sinisenä tahrana häämöttävän vuorijonon viimeinen ulkonema. Muutamia kitukasvuisia puita ja pari kolme puolittain hiekkaan hautautunutta taatelipalmuryhmää osoittivat vettä olevan läheisyydessä ja nähtävästi olivat jokseenkin äskettäin hylätyn viljelyskokeen jäännös. Pieni teltta-armeija oli hajallaan silmääkiehtovassa epäjärjestyksessä ja sieltä näkyi etelään, lakealle aavikolle, jonka hietikko ulottui kilometrin toisensa jälkeen loputtomiin saakka ja jonka aaltoilevalla pinnalla oli siellä täällä orjantappurapensaita ja kaislamaisia drinnejä. Ne tarjosivat ravintoa kameleille, jotka joka päivä ajettiin sinne syömään aavikon niukkaa kasvullisuutta. Aseistettujen vahtien valvoessa uinui leiri turvallisena keskipäivän päivänpaahteessa, eikä ihmiselämästä näkynyt paljoakaan merkkejä; vain silloin tällöin ilmestyi jostakin matalasta teltasta unisesti haukotteleva mies, joka potkaisi syrjään sisäänkäytävän edustalla torkkuvan, äkäisen, valkean kabyylilaiskoiran ja lähti sitten verkkaisesti tehtäviinsä tai kohtauspaikallensa. Kyyhkysiä kuherteli ja pöyhisteli auringonpaisteessa, ja muutamia sileäkarvaisia, hyvinruokittuja aaseja kieriskeli hilpeästi hietikossa tai harhaili määrättömästi sinne tänne, tunkien ohi mennessään uteliaat kuononsa joka paikkaan, mutta karttaen pitkiä jonoja lieassa olevia hevosia, jotka seisoivat päät nuokuksissa, laiskasti huiskautellen hännillänsä kärpäsiä ja heräten vilkkaiksi vain silloin, kuin joku niistä kirkuen kiskoi päitsiään torjuaksensa tungeksivan naapurin lähentelyt.
Se, koiran haukahdus ja silloin tällöin kuuluva, pitkäveteinen aasinkiljunta olivat ainoat täydellistä hiljaisuutta häiritsevät äänet.
Vähän matkan päässä pääleiristä, puolittain taatelipalmuryhmien piilossa, oli sheikin tilava kaksoisteltta.
Ovikaisteleet olivat levällään, ja keihäillä tuetun ovikatoksen suojassa lepäsi kaksi pitkää, laihaa vinttikoiraa suipot kuonot ristiin pantujen etukäpälien varassa.
Sielläkin oli hiljaista.