Mutta ainoa teltassaolija ei nukkunut.
Yksin istui Diana Glencaryll, entinen Diana Mayo, kotinansa niin kauan olleen teltan barbaarisen sisustuksen keskellä pienen kirjoituspöydän ääressä, katsellen haaveksivasti avaruuteen, kätensä alla puolittain kirjoitettu kirje unohtuneena. Kuluneet vuodet olivat pidelleet häntä hellävaroen.
Vieläkin hentona ja poikamaisen näköisenä yllänsä olevassa somassa ratsastuspuvussa hän näytti vain vähän vanhemmalta kuin se huimapäinen tyttö, joka parikymmentä vuotta sitten oli ratsastanut Biskrasta etsimään seikkailuja, joutuen kestämään kauhistuttavia kokemuksia, jotka olivat päättyneet kokonaan toisella tavoin kuin hän oli odottanut ja muuttaneet koko hänen elämänsä juoksun.
Eikä hän olisi suonut sitä toisenlaiseksi.
Hänen vankeutensa hirveät kuukaudet tuntuivat nyt himmeästi muistetulta unelta, hänen sielullinen ja ruumiillinen tuskansa vain tulikokeelta, jonka jälkeen hän oli päässyt sanomattomaan onneen.
Niin onnellisena kuin harvat voivat koskaan toivoa olevansa hän ei ollut milloinkaan pahoitellut, vaan kiittänyt joka päivä Jumalaa siitä mielijohteesta, joka oli kiidättänyt hänet aavikolle.
Hän oli mieltynyt viettämäänsä villiin vaelluselämään sekä intohimoisesti kiintynyt häntä palvovaan puolisoon, tyytyi eristettyyn asemaansa, joka oli vimmastuttanut monen muun naisen mielipuoleksi, ja puuhaili päivät pääksytyksin omaksumissansa tehtävissä, eikä hänellä ollut milloinkaan ollut aikaa eikä halua ikävystyä.
Ei ennen kuin viime aikoina.
Hänen sileätä otsaansa rypistivät huolekkaat ajatukset, kun hän laski, kuinka monta viikkoa hän oli ollut yksin. Neljä kuukautta oli sheikki ollut poissa.
Neljä kuukautta hän oli tähyillyt ja odottanut puolisonsa paluuta, ja häntä oli kiduttanut pelko ja huoli miehen turvallisuudesta.