Tämä oli heidän ensimmäinen pitkäaikainen eronsa, ja hän oli sairaloisesti ikävöinyt kuulla toisen ääntä, kaivannut hänen syleilyänsä ja entistäkin selvemmin tajunnut, mitä sheikin rakkaus merkitsi hänelle, kuinka välttämätön miehen läheisyys oli hänen onnellensa.
Päivät olivat viruneet loputtoman pituisiksi. Ja sheikin lähtö oli ollut salaperäinen. Jo joku aika sitten hän oli pannut merkille, että päällikkö oli ollut tavallista miettivämpi ja puuhaisempi, tavallista harvasanaisempi. Mutta hän oli tottunut miehen mielialoihin, varoi aina sekaantumasta hänen asioihinsa, jollei häneltä oltu suoranaisesti pyydetty neuvoa, eikä nytkään ollut kysynyt mitään, ennenkuin puolison silminnähtävä jäyhä yltyvä levottomuus pakotti hänet puhumaan. Ja sheikin vastaukset olivat olleet epämääräisiä ja epätyydyttäviä.
Hän oli saanut selville vain yhden seikan, joka oli jossakin määrin rauhoittava. Puolisoa eivät huolettaneet hänen oman heimonsa asiat. Ja kaikki se, mitä tapahtui heidän oman alueensa rajojen ulkopuolella, oli tuntunut Dianasta vähäarvoiselta. Mutta sheikin laita oli toisin. Hän oli syvästi perehtynyt kansansa tapoihin ja tunsi perinpohjaisesti itämaalaisten huikentelevan luonteen, joten hänen oli ollut mahdoton huolettomasti syrjäyttää maan kaikilta seuduilta saapuneet kummalliset huhut tyytymättömyydestä ja rauhattomuudesta. Vaikka hän olikin varma omien seuralaistensa uskollisuudesta, hän kuitenkin vaistosi vaaran uhkaavan ulkopuolisesta vaikutuksesta, ja vihdoin hän oli johtunut uskomaan, että hän vain mieskohtaisesti tiedustelemalla saisi selvyyden oikeasta asiaintilasta ja sen rauhattomuuden alkulähteestä, joka tuntui uhkaavan maata.
Haluamatta lisätä Dianan levottomuutta selittämällä hänelle täydessä laajuudessaan, minkäluontoinen tämä hänen vaaralliseksi tietämänsä yritys oli, hän oli kertonut vaimollensa varsin vähän suunnitelmistaan ja pujahtanut matkallensa öiseen aikaan ypöyksin, ilman seuralaisia.
Kun Diana oli heimon jumaloima ja sheikin ylimmän päällikön Jusefin ja uskollisen ranskalaisen kamaripalvelijan Gastonin pätevässä huomassa, ei hänen omaa turvallisuuttansa saattanut epäillä, eikä hän itse ollut sitä hetkeäkään ajatellut. Vain sheikin tähden hän pelkäsi, kun päivä seurasi toistansa eikä häntä kuulunut takaisin.
Neljä kuukautta.
Hän sysäsi päiväkirjan syrjään, huoahtaen väsyneesti. Minkä tähden oli tämä pulma sattunut juuri nyt, kun tilanne muutoinkin oli kyllin vaikea?
Kyyneleet kihosivat hitaasti hänen silmiinsä hänen kääntyessään vieressänsä olevaan maurilaiseen tuoliin päin ja ottaessaan siltä kaksinkertaiset, nahkaiset valokuvakehykset. Ja hänen huulensa värähtivät hänen tarkasti silmäillessänsä niitä kahta poikaa, jotka hän oli synnyttänyt palvomallensa miehelle. Kaksoiset — mutta joka suhteessa tuiki erilaiset.
Vaistomaisesti hän ensiksi katseli nuoremman ja rakkaamman pojan muotokuvaa. Se oli hänen itsensä ottamasta pikakuvasta suurennettu, ja kuvatun epätavallinen, vapaa, huolettoman miellyttävä asento teki kuvan todellisemmaksi, luonnollisemmaksi.
Hänen huulillansa väikkyi vavahteleva hymy, kun hän luetteli toisen toisensa jälkeen ne yhtäläisyyden merkit, jotka tekivät pojan niin paljoa rakkaammaksi hänelle. Kasvoiltaan ja vartaloltaan hän oli sheikin täsmällinen jäljennös. Hänellä oli sama pitkä vartalo ja uhkamielinen ryhti, samat kauniit kasvot, julma suu ja kireät silmät, jotka tuijottivat uhmaavasti lähekkäin olevien kulmakarvojen alta — siinä oli sheikki sellaisena kuin viimemainittu oli ollut silloin, kun Diana oi ensi kerran hänet nähnyt, ennenkuin rakkaus oli herännyt pehmentämään hänen piirteittensä tylyyttä.