Päästyänsä leirin liepeiltä Diana ohjasi ratsunsa kapuamaan sitä suojaavalle matalalle kunnaalle. Se oli tiukkaa työtä, mutta se säästi pitkän kierroksen kummun juuritse, ja laelta avautuva näköala oli sinne kiipeämisen aiheuttaman lyhytaikaisen vaivan arvoinen.
Hypähdellen sivulle ja pureksien kuolaimiansa tepasteli musta ori hilpeästi rinteen juurelle, ja kun se sitten tunsi ohjasten höltyvän, syöksyi se kummulle kiihkeästi, korskuen innosta ja potkien kiviä jaloillansa. Polvien välissä Diana tunsi sen jäntevän ruumiin värähtelevän elinvoimasta ja vireydestä, tunsi sen voimakkaiden lihaksien pullistelevan ja liikahtelevan, kun sen vankat olkapäät työntyivät eteenpäin, ja kumartui etunojoon satulassa auttaakseen hevosen kiipeämistä, pitäen kättänsä keveästi hevosen silkinkiiltoisella kaulalla; hänen poskensa olivat punehtuneet nautinnosta, ja hetkeksi hän unohti häntä vaivanneet epäilykset ja pelon. Vielä viimeinen hurja ponnistus, joka lähetti sorakuuron Gastonin maltillisemman ratsun silmille, vielä yksi vahvojen takajalkojen pinnistys, ja Eblis seisahtui kummun laelle, jääden sieraimet levällään nuuskimaan pohjoisesta henkivää viileätä tuulta.
Loistavin silmin Diana katseli ympärillään leviävää maisemaa.
Vaikka hän olikin siihen tottunut, ei hän koskaan kyllästynyt edessänsä avautuvaan näkyyn. Kummun tällä puolen oli aavikon aaltoilu loiva, ja saattoi nähdä penikulmamääriä rajatonta, kullankeltaisen hiekan peittämää lakeutta, joka näytti huomaamattomasti sulautuvan iltapäivätaivaan kirkkaaseen sineen.
Kaukana lännessä oli tumma, epäsäännöllinen läikkä etäisiä kukkuloita, pilvimäisiä ja aineettoman näköisiä, sillä aurinko oli vielä liian korkealla taivaalla tehdäksensä niiden ääripiirteet teräviksi ja selviksi.
Hetkiseksi Diana kääntyi silmäilemään allansa lepäävää leiriä, mutta pian hänen huomionsa uudelleen suuntautui pohjoispuoliseen, laajempaan maisemaan.
Hänen rintansa pullistui, kun hän ihaili sen ihmeellistä kauneutta. Tuo oli todellista aavikkoa, hänen kotiansa. Siellä oli kaikki se, mikä teki hänen elämänsä elämisen arvoiseksi, siellä olivat kaikki hänen harrastuksensa, hänen velvollisuutensa, hänen rakkautensa. Sen viileydestä ja vaaroista, sen rajoituksista ja yksinäisyydestä huolimatta hän rakasti sitä — rakasti sitä juuri sen vastakohtien tähden, sen rauhan ja raivon, sen oudon, kiehtovan lumousvoiman vuoksi. Monta vuotta sitten hän oli antautunut sen lumoihin, ja sen jälkeen kulunut aika oli vain ollut omiansa lujittamaan sen otetta. Aavikko oli »vanginnut» hänet eikä enää ikinä päästäisi häntä vapaaksi.
Kammottavan äärettömänä, salaperäisenä ja houkuttelevana se veti puoleensa häntä samoin kuin se oli vetänyt monia muita, kietoen hänet omituiseen rauhaansa, tyynnyttäen hänet muuttumattomalla, pysyvällä olemuksellansa. Samanlainen kuin se oli ollut alussa, oli se nytkin ja olisi aikojen loppuun saakka.
Hän huudahti innokkaasti kamaripalvelijalle, joka oli seisauttanut ratsunsa hänen rinnallensa. »Katsohan, Gaston, eikö se ole ihana? Sen avaruus! Penikulmittain aavaa tyhjyyttä ja —» Hän keskeytti äkkiä lauseensa hieman huoahtaen ja tarttui satulannuppiin sidottuun kaukoputkeen. Mitä tuo tumma pilkku oli, joka hyvin etäällä näytti äkkiä eronneen yksitoikkoisen muuttumattomasta, kiiltävän keltaisesta pinnasta? Hän nosti vikkelästi kaukoputken silmillensä ja etsi esinettä, jonka hän oli nähnyt tai luuli nähneensä.
Siellä oli kaksi pilkkua eikä yksi. Kaksi pilkkua, jotka joka hetki kasvoivat ja saivat määrätyn muodon.