Hänen harvinainen mielenliikutuksensa vaikutti hänen tavallisesti säyseään sävyynsä, ja tiukkaillessaan solkia ja oikoessaan vöitähän sadatteli hevostenhoitajia sujuvalla arabiankielellä niin purevan ivallisesti, että asianomaiset häpeilivät ja mielissään olevat kuulijat virnistelivät riemuissaan. Hän ei olisi itselleenkään myöntänyt, että hänen kiivailunsa oli suureksi osaksi tarpeeton — sillä Ahmed ben Hassanin leirissä ei hutiloitu — vaan että todenperäisesti hän viivytteli sitä hetkeä, jolloin hänen taaskin pitäisi mennä levottoman ja huolestuneen emäntänsä puheille.
Mutta Diana salli malttinsa laueta vain Gastonin näkyvissä. Hän oli levollinen, jopa hymyilikin, kun hän tuli teltasta, tervehti Jusefia, joka oli häntä odottamassa, ja seisoi joitakuita minuutteja, vetäen sormikkaita käsiinsä ja katsellen hänen ratsastettavakseen tuodun ison, mustan oriin hornamaista temmellystä.
Se oli sheikin lempihevonen, jolla Diana oli hänen poissaolonsa aikana säännöllisesti ratsastanut. Se oli ruumiillistunut lempo, raju ja tottelematon kaikille, jotka sitä lähestyivät, paitsi Ahmed ben Hassanille, joka oli kesyttänyt sen pelolla, ja Dianalle, joka oli voittanut sen rakkauden. Diana olikin perin peloton, piti eläimistä ja menetteli omaan omituiseen tapaansa käsitellessänsä hevosia, ja Eblis oli vain yksi niiden »parantumattomien» joukossa, jotka olivat talttuneet hänen erikoismenettelystään.
Tänään se näytti olevan vielä tavallistakin pahemmalla tuulella, ja Dianan mennessä sen luokse, se sinkautti toisen pitelijöistään kieppuen maahan ponnahduttamalla sivullepäin kookasta ruhoansa ja kavahtaen pystyyn melkein kiskoi toisen jalat irti maasta. Mieheltä pääsi kauhuisa kiljahdus, ja hän takertui rajusti suitsiin.
»Oi, paholainen — ja paholaisten isä», ulvoi hän, »ole hiljaa, sinä kirottu otus!» Hän keikautti päätänsä väistääkseen hirveitä hampaita, jotka oli tähdätty hänen kasvoihinsa ja tarttuivat hänen olkaansa, repien ison kaistaleen hänen burnusistaan. Gaston ja Jusef harppasivat yhtä aikaa. Mutta ensinnä ennätti hänen avukseen Diana, joka sysäsi hänet syrjään, tarttui hyppivän eläimen suitsiin, mielisteli sen rauhoittumaan ja kiskoi lepattavan kangasrepaleen sen kuolaisesta kidasta. Vapisten ja korskuen, mutta totellen hänen ääntänsä ratsu salli hänen pidellä itseänsä ja nousta selkäänsä vastustelematta, vaikka sen verestävät silmät mulkoilivat ilkeästi Jusefiin päin, joka piteli Dianalle jalustinta.
Diana hymyili kookkaalle, komealle arabialaiselle ja vastasi hänen tervehdykseensä naurulla ja pilalla, joka sai toisen astahtamaan taaksepäin askeleen tai pari ja sitten purskahtamaan hillittömään nauruun.
Kuinka lapsellisia he olivatkaan, nämä aavikkolaiset, mietti Diana ratsastaessansa hitaasti leiristä Gastonin seuraamana! Suuria lapsia, joita saattoi hyvitellä ja huvittaa ja nuhdellakin tarpeen tullen. Intohimoisia ja kiivaita, herkkiä loukkaantumaan ja pikaisia kostamaan loukkaukset, mutta rakastettavia — uskollisia rakkaudessansa.
Kuinka perinpohjin hän oli oppinut tuntemaan ja ymmärtämään heitä, kuinka suuressa arvossa hän piti voittamaansa kiintymystä.
Hän oli heidän mielestänsä ihmistä hieman ylempi, enkeli, joka majaili heidän parissaan ja huolehti heidän tarpeistaan, ja koko heimo jumaloi häntä.
Ja se tieto oli tehnyt hänet hyvin nöyräksi. Mitenpä hän olisi voinut olla rakastamatta niitä ihmisiä, jotka samoin kuin hänkin rakastivat johtajaansa, epäjumalaansa!